Mikä oikein vaivaa, kun täytyy päästä sanomaan jotain, mitä ei tarvitsisi ja kannattaisi välttämättä sanoa ääneen? Tätä huomaan ihmetteleväni usein, kun klikkaan Facebookin auki. Kauaa ei tarvitse etusivua selata alemmas, kun huomaan jo lukevani Matti Meikäläisen, Pirkko Pätijän, Roustaaja Ritvan ja Pasi Paapattajan kommentteja uutisten ja juttujen kommenttikentässä.
“Kuka tää juutupettaja on? En tunne eikä kiinnosta”
Miksi sitten kommentoit, kiinnosti vissiin silti? Huomaan ajattelevani kommenttia lukiessa.
“Aivan hirveän näköinen, hirveät huulet, mix pitää käyttää tommosia paljastavia vaatteita, mix pitää väkisin pyrkiä esille ja julkisuuteen?”
Okei.. Hmm kysyikö joku sun mielipidettä?
“Ihan uskomatonta että maailma mennyt tähän suuntaan…kyllä minulla on oikeus sanoa mitä haluan…”
Niin totta, kaikillahan on oikeus sananvapauteen, mutta se oikeus tuo mukanaan myös vastuun ja tarkoittaa, ettei mitä tahansa ole silti soveliasta sanoa.
“Mitään ei saa enää sanoa”
Syvä huokaus. Kukaan ei taaskaan väittänyt niin. Huomaan usein miettiväni syitä näiden ihmisten kommentteihin ja reaktioihin. Yleensä ne varmasti johtuvat siitä, etteivät ihmiset ole valmiita kohtaamaan muutoksia ympäristössä eivätkä itsessään, joten reaktio uuteen ja erilaiseen on ennakkoluuloinen, epävarma ja torjuva. Silloin on hyvä mahdollisuus kääntyä itseensä ja tarkastella käytöstään. Mitä tunnen juuri nyt? Mistä tämä voisi johtua? Voisiko mahdollisesti kyseenalaistaa omia tapojaan, käyttäytymismallejaan, keskustelemaan, tutkimaan ja etenkin kuuntelemaan muita.
Keskustelukulttuuri on jonkin verran vinksahtanut sosiaalisessa mediassa. Sananvapaus tunnutaan ymmärtävän usein väärin, käytöstavat unohdetaan ja uusille ajatuksille ja näkökulmille ei anneta tilaa. Ei ole ihme, että moni ottaa taukoa somesta tai jopa poistuu sieltä kokonaan kun ihmisten ilkeyttä on vaikea suodattaa. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, voi olla myös kokonaan sanomatta. Jotta asioita voidaan muuttaa tai jotta niihin voi vaikuttaa, täytyy keskustelukulttuurin olla puolin ja toisin asiallinen, hyvä ja avoin.
Sosiaalisessa mediassa on myös helppo piiloutua sanojensa taakse. Ikään kuin nimi ja profiilikuva antaisi luvan avata Pandoran lippaan ja päästää suusta mitä haluaa matalammalla kynnyksellä kuin kasvotusten. Usein puhutaan, ettei sosiaalinen media ole oikeaa elämää, mutta kyllä se sitä myös on. Se on apuväline ihmisillä kommunikaatioon, tiedon jakamiseen ja levittäytymiseen. Se on osa elämää, mutta on jokaisen ihmisen oma päätös, millä tavalla siellä haluaa olla ja kuinka paljon. Täytyy muistaa, että käyttäjänimen ja kirjoitusten takana on kuitenkin aina oikea ihminen.
Kirjoittaja on Oulusta lähtöisin oleva vapaa-ajan urheilija, podcastaaja, suoratoistopalvelujen kuluttaja, haaveilija ja ihmisoikeuksien puolestapuhuja, joka opiskelee monimediatoimittajaksi. Sisällöntuotannossa hän haluaa nostaa erityisesti sellaisia näkökulmia, joita ei yleensä tuoda syystä tai toisesta esille.
