Paikka, jossa kaikki ystävällisyys katoaa

Koen normaalisti olevani todella lämmin ja empaattinen ihminen. Mutta hetkinen… Olenko sittenkään? Huomaan nimittäin lähes päivittäin joutuvani tilanteeseen, jossa muut ihmiset saavat minut raivon valtaan melko lyhyessäkin ajassa.

Matkustan busseilla erittäin säännöllisesti, ja olen tajunnut ärsyyntyväni yhä useammin siitä, miten muut matkustajat käyttäytyvät niillä kulkiessaan. Koska vaikka haluankin uskoa ihmisistä pelkkää hyvää, se alkaa olla lähes tulkoon mahdotonta julkisissa liikennevälineissä.

Yleisin ongelma on mielestäni siinä, miten kaikkien mielestä vaikuttaa ilmeisen viattomalta ajatukselta laittaa oma laukku tai reppu viereiselle, tyhjälle penkille. Koska mitä pahaa siinä muka olisi? Kyllähän se seuraava matkustaja voi istua jonnekin muualle. Ja kukapa suomalainen ei rakastaisi omaa rauhaansa?

Hyvä on. Hengittelen jälleen kerran syvään ja yritän ymmärtää.

Mutta mitä tapahtuu sitten, kun noin 80% matkustajista toimii samalla tavalla? Yhtäkkiä aamun ruuhkabussi onkin jo lähes täynnä, ja ne jäljelle jääneet kymmenen paikkaa ovatkin ainoat vapaana olevat istuimet. Tai siis olisivat, elleivät nämä koulukirjoja ja läppäreitä kuljettavat salamatkustajat valtaisi niitä.

Kihisen jälleen kerran raivosta, enkä voi kuin toivoa, että muita ongelmia ei tulisi enää vastaan. Joudun kuitenkin pettymään.

Keskioville tien tukkeeksi jääminen, jalat harallaan istuminen, penkillä vääntely ja kääntely, kiljuvat tarharyhmät, sekä vieressä istuvan tyypin herkeämätön tuijotus ovat myös asioita, joita tulee vastaani viikoittain. Enkä voi sietää niistä yhtäkään.

Monet ikkunapaikalla istuvat eivät myöskään vaivaudu kertomaan, että he ovat aikeissa jäädä pois kyydistä seuraavalla pysäkillä. Sen sijaan he vain ponnahtavat ylös penkeiltään heti kun edellinen pysäkki jää taakse, ja poistuvat vaitonaisina ulos linja-autosta. Kiitosta on myöskään aivan turha odottaa.

Henkilökohtainen suosikkini on kuitenkin eräs tilanne, jossa rohkaistuin kysymään eräältä ikkunan vieressä istuvalta tytöltä, josko hän voisi ystävällisesti siirtää reppunsa viereiseltä penkiltä ja tehdä minulle tilaa. Oletin luonnollisesti kauniin pyynnön johtavan vapaaseen paikkaan, mutta näin ei tietenkään tapahtunut.

Nainen nimittäin vain vilkaisi minua pikaisesti, pudisti päätään, ja jatkoi sitten ikkunasta ulos tuijottamista kuulokkeet korvillaan kuin kukaan ei olisi häneltä mitään kysynytkään.

Olin niin järkyttynyt saamastani kohtelusta, etten osannut muuta kuin tuijottaa häntä monttu auki.

Näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä pitänyt vain istua hänen reppunsa päälle, ja yksinkertaisesti lakata olemasta mukava ihmisille, jotka eivät sitä ansaitse. Jostain syystä minusta ei kuitenkaan vain ole sellaiseen. Kai minä sittenkin olenkin ihan mukava ja empaattinen tyyppi?

+ artikkeleita

Lila on tamperelainen, kirjailijan urasta haaveileva nainen, jonka mielestä elämä on liian lyhyt viisivuotissuunnitelmien tekemiseen. Hän lukee paljon chick litiä sekä dekkareita, ja on koukussa niin Salkkareihin kuin tosi-tv-ohjelmiinkin.

Tuoreita

Kun homma alkaa rullata 

Voionmaan koulutuskeskuksen valokuvauslinjalla pääsee kuvaamaan niin perinteisellä filmikameralla kuin...

Ei pelkkää kameran takana seisoskelua

Kun Hyhkyn studion ulko-ovi aukeaa, voi sisältä kuulla tekemisen...

ALAN VAIHTO TOI UNELMIEN ÄÄRELLE 

Pari vuotta sitten Harri Eerola, 52, myi yrityksensä ja...

Teatterin lavalta takaisin kouluun 

Kun esiintyminen virtaa verissä, eivät vastakkaiseen suuntaan puhaltavat tuuletkaan...

Luitko nämä?

“Vaalivirkailijana en saa kehottaa ketään äänestämään, mutta toivoisin aktiivisuutta ihan kaikilta”

Nuoret ovat epäaktiivisia äänestäjiä, mutta samalla he työskentelevät vaalitoimitsijoina.   Korona on...

Kannabiksen matka lääkkeestä maailman ykköshuumeeksi

Viimeisten vuosikymmenten aikana kannabis on aiheena noussut esiin kerta...

Teatterin lavalta takaisin kouluun 

Kun esiintyminen virtaa verissä, eivät vastakkaiseen suuntaan puhaltavat tuuletkaan...

Yö Kalevan Prismassa on kuin joulun taikaa

Yöt 24h Prismassa ovat kuin joulun taikaa ympäri vuoden....

Kaikilla on oikeus apuun

Maanantai-iltana puoli yhdeksän aikaan ulko-ovea avatessa kuuluu taloyhtiön hissistä...

Kun homma alkaa rullata 

Voionmaan koulutuskeskuksen valokuvauslinjalla pääsee kuvaamaan niin perinteisellä filmikameralla kuin digijärkkärilläkin. Vuosi kansanopistolla auttaa sekä oman tyylin etsimisessä että itsenäisen työskentelyn opettelemisessa.  Valokuvaus saattaa olla monelle...

Ei pelkkää kameran takana seisoskelua

Kun Hyhkyn studion ulko-ovi aukeaa, voi sisältä kuulla tekemisen meininkiä. Naurua, puheen sorinaa, paukutusta ja porakoneen ääntä. Mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu? Voi jo...

ALAN VAIHTO TOI UNELMIEN ÄÄRELLE 

Pari vuotta sitten Harri Eerola, 52, myi yrityksensä ja lähti intohimonsa ohjaamana opiskelemaan Voitsille. Aktiivista urheilu- ja dokumentti-intoilijaa kiinnostavat ilmiöt, ihmiset ja asiat. Hän...