Koen normaalisti olevani todella lämmin ja empaattinen ihminen. Mutta hetkinen… Olenko sittenkään? Huomaan nimittäin lähes päivittäin joutuvani tilanteeseen, jossa muut ihmiset saavat minut raivon valtaan melko lyhyessäkin ajassa.
Matkustan busseilla erittäin säännöllisesti, ja olen tajunnut ärsyyntyväni yhä useammin siitä, miten muut matkustajat käyttäytyvät niillä kulkiessaan. Koska vaikka haluankin uskoa ihmisistä pelkkää hyvää, se alkaa olla lähes tulkoon mahdotonta julkisissa liikennevälineissä.
Yleisin ongelma on mielestäni siinä, miten kaikkien mielestä vaikuttaa ilmeisen viattomalta ajatukselta laittaa oma laukku tai reppu viereiselle, tyhjälle penkille. Koska mitä pahaa siinä muka olisi? Kyllähän se seuraava matkustaja voi istua jonnekin muualle. Ja kukapa suomalainen ei rakastaisi omaa rauhaansa?
Hyvä on. Hengittelen jälleen kerran syvään ja yritän ymmärtää.
Mutta mitä tapahtuu sitten, kun noin 80% matkustajista toimii samalla tavalla? Yhtäkkiä aamun ruuhkabussi onkin jo lähes täynnä, ja ne jäljelle jääneet kymmenen paikkaa ovatkin ainoat vapaana olevat istuimet. Tai siis olisivat, elleivät nämä koulukirjoja ja läppäreitä kuljettavat salamatkustajat valtaisi niitä.
Kihisen jälleen kerran raivosta, enkä voi kuin toivoa, että muita ongelmia ei tulisi enää vastaan. Joudun kuitenkin pettymään.
Keskioville tien tukkeeksi jääminen, jalat harallaan istuminen, penkillä vääntely ja kääntely, kiljuvat tarharyhmät, sekä vieressä istuvan tyypin herkeämätön tuijotus ovat myös asioita, joita tulee vastaani viikoittain. Enkä voi sietää niistä yhtäkään.
Monet ikkunapaikalla istuvat eivät myöskään vaivaudu kertomaan, että he ovat aikeissa jäädä pois kyydistä seuraavalla pysäkillä. Sen sijaan he vain ponnahtavat ylös penkeiltään heti kun edellinen pysäkki jää taakse, ja poistuvat vaitonaisina ulos linja-autosta. Kiitosta on myöskään aivan turha odottaa.
Henkilökohtainen suosikkini on kuitenkin eräs tilanne, jossa rohkaistuin kysymään eräältä ikkunan vieressä istuvalta tytöltä, josko hän voisi ystävällisesti siirtää reppunsa viereiseltä penkiltä ja tehdä minulle tilaa. Oletin luonnollisesti kauniin pyynnön johtavan vapaaseen paikkaan, mutta näin ei tietenkään tapahtunut.
Nainen nimittäin vain vilkaisi minua pikaisesti, pudisti päätään, ja jatkoi sitten ikkunasta ulos tuijottamista kuulokkeet korvillaan kuin kukaan ei olisi häneltä mitään kysynytkään.
Olin niin järkyttynyt saamastani kohtelusta, etten osannut muuta kuin tuijottaa häntä monttu auki.
Näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä pitänyt vain istua hänen reppunsa päälle, ja yksinkertaisesti lakata olemasta mukava ihmisille, jotka eivät sitä ansaitse. Jostain syystä minusta ei kuitenkaan vain ole sellaiseen. Kai minä sittenkin olenkin ihan mukava ja empaattinen tyyppi?
Lila on tamperelainen, kirjailijan urasta haaveileva nainen, jonka mielestä elämä on liian lyhyt viisivuotissuunnitelmien tekemiseen. Hän lukee paljon chick litiä sekä dekkareita, ja on koukussa niin Salkkareihin kuin tosi-tv-ohjelmiinkin.
