Hautausmaan erityisammattilainen katsoo kuolemaa ja surua silmiin sekä yksin että omaisten kanssa. Juuso Pasonen on yksi Kalevankankaan hautausmaan erityisammattilainen, jonka työpäiviin kuuluu myös paljon hymyä ja naurua.
Himmeät etuvalot onnistuvat viiltämään hämärän rikki. Värittömään maisemaan sulautuva menopeli ajaa hiljaa portille, jonka läheisyydessä ei tähän aikaan liiku ketään. Kojelaudalla lojuu paksu pino papereita, joihin on listattu nimiä ja päivämääriä sekä vaikeasti ymmärrettäviä numerosarjoja. Osa listan riveistä on vedetty yli violetilla korostustussilla sen merkiksi, että kyseisen henkilön hauta on kaivettu.
Juuso Pasonen painaa korkin korostustussiin ja laittaa hanskat käteensä. Hän on viikon ensimmäisenä työpäivänä pukeutunut pipoon, oranssiin heijastintakkiin, työhousuihin ja turvasaappaisiin. Perjantaina ja lauantaina hän pukeutuu töihin tullessaan tummaan pukuun.
Pasonen on töissä erityisammattilaisena Kalevankankaan hautausmaalla. Hänen työtehtäviinsä kuuluu alkuviikosta esimerkiksi uurnahautojen kaivamista, ja loppuviikolla uurnanlaskutilaisuuksissa hautaoppaana toimimista ja omaisten ohjeistamista. Virallinen nimike ammatille on erityisammattimies, vaikka Suomen kielen lautakunta suositteli sukupuolineutraalien ammattinimikkeiden käyttöönottoa jo vuosia sitten. Yle uutisoi vuonna 2015 siitä, kuinka nämä nimikkeet eivät ole yltäneet seurakuntien piiriin.
Kuuppa heiluu ja huumori kukkii
Hautakivet tuntuvat muodostavan pienen kaupungin. Rivit seuraavat toisiaan Kalevankankaan valtavalla alueella. Osa kivistä on suorassa, osa on vinossa oikealle, osa vasemmalle. Lumi peittää kivien pinnat ja maalaa maiseman vaalean harmaaksi. Tunnelma ei ole silti pelottava, vaan enemmänkin melankolisen rauhallinen.
Avolavainen RTV-traktorimönkijä lipuu suuren kuusen vierelle, jonka läheisyydessä yksi päivän kaivettavista uurnahaudoista sijaitsee. Ensimmäisenä tehtävänä on löytää oikea hautapaikka loputtomilta tuntuvien sokkeloiden keskeltä. Erityisammattilainen aloittaa sillä, että tarkistaa että on oikealla alueella, sitten oikealla rivillä ja lopulta laskee hautakiviä ylhäältä mäkeä pitkin alas. Paikka on helppo löytää, koska lumen alta pilkistää epätavallisen paljon värejä. Omaisten tuomat kukat ovat lumisen peiton alla matalassa kasassa hautakiven edessä. Pasonen kaivaa ne lumesta esiin ja nostaa mönkijän lavalle.
Lumi tuo omat haasteensa paitsi hautapaikan löytämiselle myös kaivamiselle. Jos maa on jäässä, käytetään sulatustikkua, joka sähköllä sulattaa maan sen ympäriltä. Jäätynyt maa vaikeuttaa työtä, sillä sulamista täytyy odottaa seuraavaan päivään asti.
Vaikka hautausmaa on usein kyyneleiden ja suruntäyttämä paikka, erityisammattilaisten päiviin kuuluu myös huumoria. Pasonen mittaa varmoin elein U6-koodilla merkatun paikan hautakiven edestä ja lyö lapion maahan. Hän esittelee haudan alueet U1:stä U9:ään, ja kysyy voiko heittää yhden puujalkavitsin aiheeseen liittyen. Tietysti voi.
-Tiedätkö mihin Bono haudataan?
-No?
-U2:een.
Jos hautausmaalla olisi näin aikaisin muitakin, joku olisi hörähtänyt.
Huumoria riittää myös muina päivinä. Pasonen kertoo, että hänellä ja hänen työparillaan on huumorimielessä tehty bingo työpäivien ratoksi. Bingo toimii konkreettisilla Kalevankankaan hautausmaan kartoilla, joihin merkataan raksi siihen kohtaan, mihin on vienyt uurnan. Aikaa kartan täyttämiseen on vuosi.
-Ei meistä kumpikaan ole vielä saanut bingoa, mutta on tuo sellainen kevennys näihin hommiin, Pasonen sanoo virnistäen.
Maa ei ole jäässä, joten lapio uppoaa siihen hyvin. Vuosien kuluessa Pasonen on oppinut, missä kohdissa hautausmaata on vaivatonta kaivaa ja missä saa purra hammasta. Tämä uurnapaikka on helppo: vastaan ei tule kiviä, kalliota, suuria juuria eikä vanhoja metallisia uurnia. Nykyään uurnat ovat maatuvia, joten tulevilla kaivajilla on yksi huoli vähemmän.
Kaivettu kuoppa on yllättävän syvä.
-Olen kerran liukastunut tuollaiseen, niin että jalka luiskahti sinne, Pasonen kertoo.
Paikalla olleet omaiset olivat onneksi huumorintajuisia, ja heittivät itsekin vitsiä, että siinä sitä ollaan toinen jalka haudassa.
Surun kanssa työskentely
Suomessa on määrätty, että omaiset saavat pitää uurnaa yhden vuoden ennen kuin se on haudattava. Yksi Pasosen tehtävistä on uurnanlaskutilaisuudessa varmistua siitä, että uurna todella päätyy maan alle. Osa tuo uurnan heti kahden viikon jälkeen kuolemasta, osa taas lykkää hautaamista viimeiseen hetkeen asti. Ihmisten suruasteet laskutilaisuudessa ovatkin tästä johtuen hyvin erilaisia. Pasonen muistaa esimerkiksi äidistä, joka oli tullut hautaamaan lastaan, eikä pystynytkään päästämään uurnasta irti. Suru ja ikävä olivat niin voimakkaita. Toisessa ääripäässä ovat ne omaiset, jotka eivät muista tulla uurnan laskuun. Vaikka kaava uurnan laskuissa on aina lähestulkoon sama, omaisten suhtautuminen vaikuttaa käytäntöön.
Pasosen oma suhtautuminen suruun uurnien laskussa on muuttunut työvuosien varrella. Alussa kyyneliä joutui pyyhkimään silmäkulmasta muutamia kertoja, mutta nykyään hän pystyy olemaan silmät kuivina. Kun kaikki muut romahtavat, hänen on tarkoitus olla tilaisuuden kasassa pitävä selkäranka. Uran varrelle on kuitenkin mahtunut vainajia, jotka ovat koskettaneet erityisesti:
– Oli kerran sellainenkin, että oli saman niminen vainaja kuin minun oma lapseni on nimeltään. Tuntui hurjalta kuunnella sitä hautajaispuhetta, kun kuulin jatkuvasti oman lapseni nimen.
Kiireen vuoksi hautaukset pyörivät kuin liukuhihnalla. Ylimääräiseen tunteiluun ei ole aikaa, sillä vyöryvän lumipallon lailla kaikki hautaukset myöhästyisivät yhden venymisen takia.
Vaikka työ kulkee vauhdilla eteenpäin hautausten aikana, tilaisuudessa Pasonen on läsnä. Jos omaiset pyytävät häntä rukoilemaan, hän rukoilee. Jos he pyytävät häntä laulamaan, hän ei laula. Pasosta harmittaa laulutaidottomuutensa, sillä hän ajattelee, että vaikka se ei hänen työnkuvaansa kuulukaan, se olisi omaisille mukavaa.
Pasosen seurassa on helppo olla. Hänen hymynsä on lempeä ja täynnä lohtua. Läsnäolon tunne on surevien omaisten lähellä tärkeä taito, ja sitä häneltä selkeästi löytyy.
Perjantaita ja lauantaita varten kaivettavia uurnahautoja on jäljellä vielä yhdeksän. Pasonen työkavereineen kaivaa ne torstaihin mennessä. Sitten taas työvaatteet ja turvasaappaat vaihtuvat puvuntakkiin ja suoriin mustiin housuihin. Kohta hän taas katsoo surua ja kuolemaa silmiin eri tavalla kuin alkuviikolla.
