Kännykkäni näyttöön syttyy valo.
“Nyt oltais valmiita!”
“Häh, mä oon jo nukkumassa?”
“Et voi olla?!”
“Oon.”
“Pitääkö sun kanssa sopia näkeminen aina kuukausi etukäteen, että varmasti ehdit?”
Mieleni teki vastata, että se olisi erittäin jees ja toivottavaa.
Kello oli 22.30 perjantai-iltana. Olimme sopineet ystäväpariskuntani kanssa yhteisestä näkemisestä sinä päivänä. Olin varannut heidän näkemiseensä koko päivän, he olivat tulossa tekemään ystävänsä muuttoa Tampereelle. Mielestäni muutto tehdään aamusta aamupäivään, ystäväni mielestä muuttaminen tapahtuu myöhemmin. Väittelyhän siitä syntyi. Taas.
Minulla on useita ystäviä, joiden kanssa tämä aikatauluajatus ei täsmää. Saamme usein riidantynkää tutusta minuun keskittyvästä aiheesta “sulla ei ole koskaan aikaa”. Aikaa on kyllä, mutta se on aikataulutettua, ei summanmutikassa heitettyä “nähään ens kuussa joskus”-aikaa.
Taannoinen muuttokeissi sai minut miettimään eri perheiden aikataulukulttuureja. Jostainhan nämä tavat on opittu. Olen itse syntynyt aikataulukeskeiseen yrittäjäperheeseen ja päivän mittaan vilkuilen rutiininomaisesti kelloa. Toisissa perheissä aikatauluja ei välttämättä ole ollenkaan, tai ne ovat erittäin löyhät.
Mummini kutsuu koko ison perheen syömään jouluateriaa usein klo 14. Mikäli joku ei ole silloin vielä paikalla, voi olla varma että puhelin pirisee jo 14.01. Pappa toppuuttelee mummia, kyllä ne on tulossa. Mummi ei usko, vaan tekee varmistussoiton, perunat jäähtyy, eikö ruoka maistu? Lopulta viimeinenkin auto kaartaa pihaan 14.10. Käydään tiukka keskustelu siitä, että kun ruoka on klo 14, ollaan viimeistään silloin jo paikalla. Eri perheessä 10 minuutin myöhästyminen ei liene edes myöhästyminen. Meidän perheessämme onneksi on.
Aikataulut tuovat minulle turvallisuuden tunteen ja niiden noudattaminen on minulle tiukka laki. Epäselvät aikatauluviittaukset kuten “joskus päivällä” tai “illan aikana” eivät miellytä minua ollenkaan, sillä pöytäkalenteristani ei sellaisia ajankohtia löydy.
Saimme ystäväpariskuntani kanssa sovittua kahvihetken muuttoa seuraavalle päivälle yhteisellä kompromissilla, jossa molemmat uhrautuvat. Minä siirsin aamuista salikäyntiäni myöhempään iltapäivään ja he antoivat saapumiselle tarkemman ajan kuin perinteisen “joskus siinä kun on herätty”.
Yleensä vierailut toimitamme pariskunnan kanssa toisin päin, minä vierailen heidän luonaan. Heille saa aina tulla.
Kirjoittaja on parkanolaissyntyinen, nykyisin tamperelaistunut nuori nainen, joka opiskelee monimediatoimittajalinjalla Voionmaan opistossa. Toimittelija hän on ollut syntymästä saakka, mutta toimittajan työ on hänelle uutta. Landelaisuus pysyy lähellä sydäntä, vaikka hän asuukin nykyään kaupungissa. Hänen mielestään on tärkeää löytää huumoriarvoa arkisistakin asioista.
