Soluasumisesta on tullut tunnettu asumismuoto Suomessa, erityisesti opiskelijoiden keskuudessa. Edullisuuden lisäksi solussa pääsee tutustumaan uusiin ihmisiin sekä luomaan ainutlaatuisia kokemuksia. Voitsivuoden aikana on mahdollisuus tutustua kyseiseen asumismuotoon Voionmaan koulutuskeskuksen tarjotessa opiskelijoilleen asuntolapaikkoja kahden hengen soluasuntojen muodossa Pirkan Opiskelija-asunnot Oy:n kautta.
Soluasuminen saattaa usein herättää ensiksi negatiivissävytteisiä ajatuksia. Huomasin ainakin itse ajattelevani pääosin negatiivisesti pohtiessani asumista solussa. Tampereen kaltaisesta suuresta opiskelijakaupungista on kuitenkin suhteellisen vaikea löytää edullista, hyvällä sijainnilla olevaa asuntoa. Soluista on hyötyä varsinkin kansanopisto-opiskelijoille, kun suurin osa opiskelija-asunnoista on tarkoitettu vain korkeakouluopiskelijoille.
Olin itse yllä mainitussa tilanteessa, kun minulle tarjottiin soluasuntoa. Lopulta otin soluasunnon vastaan ajatellen, että onpahan edes joku paikka missä nukkua. Ja että voin etsiä asuntoa koko ajan, ja muuttaa pois solusta sopivan yksiön löydettyäni. Jatkoin edeltävää ajatustapaa soluasumisesta melkein muuttoon saakka, kunnes loppukesästä sattumalta juttelin perhetutun kanssa, joka on myös asunut solussa omina opiskelija aikoinaan. Hänen positiivisista kokemuksistaan sain uuden asenteen soluasumista kohtaan tällä kertaa ajatellen: jos en ikinä anna sille mahdollisuutta, voiko siitä ikinä edes tulla kivaa?
Suurin huolenaihe soluasunnossa asuvalle on varmasti tuleva kämppis, ja miten asioista päätetään yhdessä tuntemattoman huonekaverin kanssa. Ideaali tilanne olisi tietenkin, että kämppis olisi saman henkinen ihminen eikä yhteisistä asioista päättäminen johtaisi konflikteihin.
Muuttaessani soluun sovimme kämppikseni kanssa yleisistä asioista, kuten yhteisessä käytössä olevan keittiön ja vessan kaappitilojen jaosta. Soluasumiseen totuttautuminen vei oman aikansa ja alkuun muun muassa välttelin aiheuttamasta kovia ääniä, ajatellen etten häiritse kämppistäni. Myöhemmin tajusin, ettei solussa asuminen voi ikinä tuntua kotoisalta, jos jatkuvasti kulkee varpaillaan vältellen normaaleja elämisestä syntyviä ääniä. Olen nyt asunut kämppikseni kanssa reilun kuukauden, ja koen asumisen sujuvan luontevasti. Tulemme hyvin toimeen keskenämme, vaikka emme juurikaan juttele ja vaihda kuulumisia päivittäin. Toki olisi mukavaa, että kotona olisi henkilö, jonka kanssa voisi jutella melkein kaikesta milloin vain, mutta uskon että, jos itse pysyn avoimena ajatukselle, tilanne voi muuttua vuoden aikana.
Soluasumiseen kannattaa siis suhtautua niin kuin kaikkeen uuteen, avoimin mielin. Kuka tietää vaikka uudesta kämppiksestä muodostuisikin elinikäinen ystävä, jonka kanssa voitte vanhempana naureskella opiskeluajan kommelluksille. Tai sitten ei, mutta voitpahan ainakin sanoa kokeilleesi soluasumista. Tärkeintä on itse asennoitua tilanteeseen positiivisesti ja antaa asioiden kulkeutua mukana omaan tahtiin matkan varrella.
