Suolijärven luontopolku sijaitsee vain kymmenen kilometrin päässä Tampereen keskustasta. Silti metsässä sai kulkea rauhassa lokakuun lopun iltapäivänä.
Teksti ja kuvat Inkeri Hannula
Lähden kotoa Tampereen keskustasta pää täynnä ajatusten vilinää. Viime aikoina keskustan hälinä on vallannut mieleni enkä ole pariin viikkoon ollut luonnossa, vaikka luonto on minun suuri rakkauteni ja voiman lähteeni. Olenhan sentään luonto- ja eräopas sekä melkein valmis luontokartoittaja.
Olen muuttanut Tampereelle pari kuukautta sitten, mutta en ole vielä ollut yhdelläkään varsinaisella luontopolulla. Hyppään bussiin numero viisi. Puolen tunnin bussimatkan jälkeen astun raikkaaseen ilmaan ja lähden karttasovelluksen avulla suunnistamaan kohti Suolijärven luontopolkua. Vartin kuluttua Suolijärvi pilkottaakin jo näkyvissä ja löydän helposti järven ympäri kiertävän polun.
Polun juurakoiden väisteleminen ja epätasaisella maalla patikointi auttaa keskittymään pelkkään kävelyyn ja karistaa pois ajatusten vilinän mielestäni.
Ihastelen kuusien harmaita runkoja ja huomaan pitäväni ensi kertaa kunnolla luonnon harmaudesta ja värittömyydestä värihohtoisen ruskan päätyttyä. Rauha laskeutuu mieleeni, aika pysähtyy ja keskityn vain luonnon pelkistetyistä väreistä ja hiljaisuudesta nauttimiseen.
Heijastukset ja ihmisten kohtaamiset yllättävät
Järven pinta on täysin tyyni, en kuule tuulen huminaa enkä mitään muutakaan ääntä. Huomaan järven pintaan kuvastuvat heijastukset. Kaatuneet puut näyttävät, että metsä saa säilyä luonnontilassaan eikä sitä hoideta liikaa. Lahoamaan jätetyt puut ovat arvokkaita hyönteisille ja kolopesijöille. Osa kaatuneista puista lojuu puoliksi järvessä. Etsin jälkiä majavista tuloksetta, puut ovat siis kaatuneet vanhuuttaan.
Asun kesät pienessä saaressa merellä, jossa en juurikaan näe tällaisia heijastuksia. Tämä tuntuu ja näyttää nyt todella eksoottiselta.
Huomaan nuoren naisen kyyristyneen valokuvaamaan sulkasammalta. Pysähdyn jututtamaan häntä ja kerron hänelle sammalen nimen. Olen ilahtunut tapaamisestamme. Hienoa, että hän havainnoi noin pieniä ja kauniita yksityiskohtia patikoinnin lomassa.
Seuraavaksi kohtaan vanhemman herrasmiehen. Hän kertoo, miten lenkkeilee tätä Suolijärven ympäri kiertävää neljän kilometrin luontopolkua lähes joka päivä kaikkina vuodenaikoina.
Nyt tapaan naisen, joka minusta näyttää japanilaiselta. Hän kuitenkin kertoo selvällä suomen kielellä, että myös hän myös kävelee jokaisena päivä tämän polun. Nämä ihmiset ovat todella löytäneet luonnosta voimavaroja elämäänsä. On suorastaan ylellistä, että hervantalaisilla on aivan vieressä tällainen aarre ja keskustassa asuvillekin tämän on saavutettavissa puolessa tunnissa julkisilla kulkuneuvoilla.
Jututan myös muutamaa pariskuntaa, jotka ovat polulla ensimmäistä kertaa, vaikka ovat jo kauan asuneet Tampereella. Toivoisin kaikkien tamperelaisten löytävän tämän luontoaarteen!
Jatkan valokuvauksen jälkeen tarpomistani. Polku kohoaa välillä kallioiden päälle portaita pitkin. Välillä on hieman kuraista ja mutaista. Olen huolissani uusista kaupunkikengistäni ja yritän harppoa kuraisempien kohtien yli. Alan kuitenkin päästä flow-tilaan ja päätän, että hinnalla millä hyvänsä tämä polku nyt kierretään ja kuvataan.
Vanhan sammalpeitteisen metsän jälkeen saavun suolle ja kävelen välillä pitkospuita pitkin. Suopursut tuoksuvat edelleen ja näen erilaisia suosaroja. Aurinko on juuri laskemassa ja taivaan värit heijastuvat rantaveteen kauniisti. Olipa kiva yllätys saada piipahtaa suollakin pitkästä aikaa.
Esteetön osuus
Suon jälkeen polku muuttuu kivituhkapäällysteiseksi. Tämä osa luontopolkua on lähes esteetöntä ja kuljettavissa esimerkiksi lastenvaunujen kanssa tai pyörätuolilla avustajan kanssa.
Reitin varrella lueskelen tauluista tarinoita ja ihailen kauniita maalauksia. Tämä osuus luontopolusta on osa Mielenreittiä, jonka varrelle on pystytetty mielen hyvinvointia tukevia tuotoksia. Mielenreitti oli kaksivuotinen STEA-hanke ja se on toteutettu 40 vapaaehtoisen voimin. Luontopolun tavoite on saattaa ihmisiä yhteen merkityksellisiin kohtaamisiin vahvistaen yhteyttä luontoon, toisiin ja omaan itseen. Polku kannustaa pysähtymään kokemustarinoiden ja toivon äärelle.
Tapaan noin 70- vuotiaan naisen, jonka kanssa jatkamme yhdessä matkaa rupatellen Tampereen luontoreiteistä. Hänen miehensä oli intohimoinen luontokuvaaja, joka kulki aina kamera kaulassa. Mies kuoli 10 vuotta sitten, mutta miehen kamera on yhä tallessa. Yritän tietysti kannustaa naista valokuvaamiseen. Samassa kuulemme aivan polun vieressä tikan hakkaamista. Näemme tikan, jolla on keltainen päälaki. Pienen googlettamisen jälkeen varmistamme havaintomme pohjantikaksi. Olemme onnellisia yhdessä. Havainnon lisäksi otamme vielä melko tarkat valokuvat havainnostamme.
Jatkan naisen kanssa matkaa ja saavumme Suolijärven uimarannalle. Saunat ovat näköjään lämpiminä ja joku hurjapää näkyy olevan uimassakin. Uudet laiturit hohtavat uutuuttaan. Nainen sanoo vielä käyvänsä kahvilarakennuksen wc:ssä hyvästellessään minut ja neuvoessaan minut bussi numero neljän pysäkille, joka on vain parin sadan metrin päässä. Astelen pysäkille ja muutaman minuutin jälkeen hyppään bussiin rentoutuneena ja virkistyneenä ihmisten kohtaamisesta ja luontokokemuksista.
Heti kotona alan katsoa ottamiani kuvia ja nyt se on varmaa, rakastuin tähän luontopolkuun!
