Näyttelijälinjalaisten nokkela luomus toi yleisölle valoa syksyn pimeyteen. Ryhmän keskinäinen luottamus ja pelkojen kohtaaminen tekivät ensimmäisestä esityksestä menestyksen.
Voionmaan opiston toisessa kerroksessa käy kuhina. Innostuneet näyttelijät parveilevat aulassa luoden ympärilleen odottavaa tunnelmaa. Kello tikittää eteenpäin. Ihmismassa alkaa hiljalleen lipua kohti luokkaa. Valo piirtyy pelkistetylle mustalle näyttämölle, ja odottaa että tyhjä tila täytettäisiin kehoilla ja liikkeillä, ilmeillä ja eleillä. Jännitys ympäröi luokkatilaa. Esityksen alkuun on aikaa muutama minuutti.
Paikalle on kerääntynyt noin neljänkymmen ihmisen joukkio katsomaan näyttelijälinjan ensimmäisiä Iltamia. Näyttelijälinja järjestää Iltamia pitkin vuotta ja esittelee niissä kaikkea oppimaansa dialogista kehonkieleen. Yleisössä on muun muassa Voionmaan opiskelijoita sekä näyttelijälinjan vastuuopettaja Ville Kurki. Kolmesta dialogipätkästä koostuvan esityksen vuorosanat ovat hänen käsialaansa. Pyrkimyksenä oli luoda vuoropuhelut, jotka herättävät selkeitä mielikuvia, mutta joita on samalla helppo kehystää ja roolittaa eri tavoin.
Näyttämö on yksinkertaistettu, ja käytetty rekvisiitta minimaalista. Ruukkukasveja, jakkaroita, pöytää sekä muutamia tuoleja siirretään lavalla jokaisen kohtauksen välissä Super Mario –teemabiisin saattelemina. Dialoginpätkät toistuvat useaan otteeseen, mutta jokaisella kerralla täysin toisistaan poikkeavina.
Lavastuksen ja roolivaatteiden puute myös lunastavat tehtävänsä, ja valokeilaan pääsevät niiden sijasta eläytyvien näyttelijöiden luomat vahvat mielikuvat. Pystymme elävästi kuvittelemaan näyttelijöiden jalkojen alla olevan nuoran, ja sen alapuolella siintävän pudotuksen. Seuraavissa kohtauksissa näyttelijät onnistuvat luomaan illuusion junassa matkustamisesta tai esimerkiksi vanhuksesta rollaattorinsa kanssa.
Riisuttuna lavalla
Kädet tärisevät, tuskanhiki valuu otsalla ja ahdistaa. Jesper Sandvik kokee esiintymisen ennen kaikkea kanavaksi, jonka kautta hän pääse ilmaisemaan itseään ja vapautumaan estoista. Siitä huolimatta häntä jännittää. Sandvik kertoo tavastaan vetäytyä omaan kuoreensa ennen ja jälkeen esityksen, mutta lavalla hän antaa aina kaikkensa.
— Se on todella pelottavaa, mutta vapauttavaa ja voimaannuttavaa, Sandvik kiteyttää.
Suurimmalle osalle näyttelijälinjan opiskelijoista ensimmäiset lltamat eivät olleet ensikosketus esiintymiseen. Monella näyttelijäntaidot ovat harjaantuneet muun muassa kesäteattereissa ja ilmaisutaidon lukiossa. Osalla kokemusta yleisön edessä esiintymisestä on kertynyt tanssista ja pianonsoitosta. Kokemuksesta huolimatta voitsilaisten puheissa korostui jännittäminen.
Ensimmäistä kertaa lavalla esiintynyt Viljami Lukka kuvailee tuntemuksiaan ennen esitystä. Jännitys ja stressi tuntuivat voimakkaina erityisesti ennen ensimmäistä vuorosanaa. Lukka leikitteli jännityksen tunteen kanssa, kun hän venytti repliikkiä saadakseen jännityksen tunteen aivan tappiin.
– Samantien kun sanoin ensimmäisen vuorosanan kaikki jännitys lähti, tuli semmonen flow-tila päälle. Mä vaan olin siellä ja nautin.
Näyttelijät käyttivät erilaisia keinoja jännityksen purkuun. Viljami Lukka kertoo, että ennen esitystä hän tsemppasi itseään peilin edessä. Myöhemmin hän istui lavalla tyhjän penkkirivistön edessä ja kuunteli voimabiisiään. Osalla joukosta oli keinoja erityisesti kehon rauhoittamiseen.
— Yritin vain hengittää, että en pyörry, Jasmin Mäkilä naurahtaa.
Hulluuden rajoilla
Esiintyminen ja näytteleminen vaativat uskallusta, jota näyttelijälinjalaiset harjaannuttavat läpi lukuvuoden. Ville Kurki painottaa, että häpeä ja jännitys ovat myös työkaluja, joita tarvitaan näyttelijäntyössä.
— Jos häpeän kokemus lähtee kokonaan pois, niin sitten ei ole millään mitään väliä, Kurki täsmentää.
Jesper Sandvik kertoo valjastaneensa häpeästä itselleen voimavaran näyttelemiseen. Hän kertoo kokevansa ulkomaailmassa paljon häpeää, joka on toisaalta auttanut paljon näyttelemisen saralla.
— Kun pääsen lavalle, tuntuu etten olekaan minä. En tiedä mikä hulluuden raja siinä ylitetään, mutta sitten vaan kaikki estot lähtevät, enkä tunne häpeää.
Sandvik sanoo, että positiivisista kannustuspuheista huolimatta tulee mietittyä, että “mitä nyt tuli tehtyä”.
— Tulee sellainen olo, et apua mitä mä just tein, ja meniköhän se nyt hyvin ja mitä musta nyt ajatellaan, näyttelijä kertoo.
Luottamusta itseen ja toisiin on harjoiteltu näyttelijälinjalla koko syksyn ajan. Ville Kurki korostaa luottamuksen merkitystä niin lavalla kuin harjoituksissakin.
— Kontakti toisiin ihmisiin auttaa eniten. Kokemus siitä, ettei ole yksin.
Yhdessä kylmään veteen
Aiemmin Voionmaalla opiskelleet Anna-Maria Siipola ja Salla Erikson vahvistavat, että häpeän ylittämiseen auttoi ennen kaikkea vuoden aikana muodostuneen ryhmän tuki. Tunteen kanssa yksin kamppaileminen oli vaikeaa, mutta omat pelot päihitettiin yhdessä. Kylmään veteen ei koskaan tarvinnut hypätä yksin.
— Ryhmähenki vaikutti paljon siihen, että häpeä katosi, Erikson kertoo.
Lisäksi yleisöllä oli vaikutusta esiintymiseen. Näyttelijälinjalaiset kertovat, kuinka yleisöstä saa uutta voimaa jo monta kertaa harjoiteltuihin kohtauksiin.
— Nähtiin, että yleisöllä oli oikeasti kivaa. Tuli tunne, että that’s the shit ja alkoi itseäkin hymyilyttää, Jacky Mutashar kertoo innoissaan.
Aplodit raikuvat hämärässä luokassa, mutta osa näyttelijöistä siirtyykin yleisön taakse. Yhtäkkiä ilmoille pärähtää soimaan Harry Belafonten kappale.
Jump in de line, rock your body in time, OK i believe you
Jump in de line, rock your body in time, Rock your body child!
Jump in de line, rock your body in time, somebody help me!
Jump in de line, rock your body in time, Whoa
Tunnelma vaihtuu väläyksestä, kun näyttelijälinjalaiset sinkoavat musiikin tahdissa lavan eteen tanssimaan. Voitsilaisten kasvoilla säteilee onnistuminen ja ylpeys, kun jännitys ja adrenaliini purkautuvat riehakkaaseen loppurevittelyyn.
Ilo ei loppunut myöskään esityksen jälkeen. Kaikkensa antaneiden näyttelijöiden kasvoilla paistoivat leveät hymyt ja tiiviin ryhmähengen saattoi aistia ilmassa.
— Tää porukka on kyllä ihan parasta, näyttelijoukko nyökkäilee. Voitsin käytävillä kaikuu iloinen puheensorina ja nauru.
Teksti: Oona Lamminniemi & Lotta-Sofia Massenko
Kuvat: Tom Kostet
