Rutger Bregmanin kirjoittama Hyvän historia (Atena 2020, suomentanut Mari Janatuinen) saa aivot heittämään kuperkeikkaa ja ajatukset tekemään kärrynpyöriä. Kaiken tämän myllerryksen jälkeen kirja palauttaa uskon ihmiskunnan hyvyyteen. En olisi uskonut, että tulisin ikinä kuvailemaan näillä sanoilla historiallista opusta, sillä useimmiten ne kertovat sodista korostaen ihmisen pahuutta.
Kirja käsittelee ihmiskuvaamme, mikä valitettavasti on kovin negatiivinen, ja sen vaikutusta elämäämme. Bregman itse uskoo ihmisten olevan pohjimmiltaan hyviä ja pyrkiikin kirjallaan kääntämään kyynisen ihmiskuvamme toisinpäin. Hänen ajatuksensa voidaan summata yhteen lauseeseen: ihmiset käyttäytyvät siten, miten heidän uskotaan käyttäytyvän.
”Hyvän historia haastoi ajatuksiani ja sai minut katsomaan ihmiskuntaa täysin uudesta näkökulmasta”, Yuval Noah Harari.
Vallitsevassa ihmiskuvassa ihminen nähdään pohjimmiltaan itsekkäänä egoistina, joka toimii vain palkkioiden ansiosta tai rangaistuksen pelosta. Ihmisen ajatellaan olevan luonnostaan paha. Bregman on koonnut kirjaansa kattavan kokoelman tutkimuksia ja tosielämän tapahtumia, joilla hän pyrkii kääntämään tämän käsityksen päälaelleen ja vakuuttamaan lukijan ihmisen hyvyydestä. Näistä tutkimuksista tunnetuimpia ovat muun muassa Stanfordin vankilakoe ja Milgramin tottelevaisuuskoe, jotka todistavat sitä, kuinka helposti kuka tahansa kykenee pahoihin tekoihin. Bregman ei halunnut uskoa tähän, vaan meni pintaa syvemmälle ja sai selville, että molemmat näistä kuuluisista kokeista sisältävät runsaasti ihmisten johdattelua ja manipulointia. Ihmiset eivät siis täysin omaehtoisesti ryhdy pahoihin tekoihin niin kuin tutkijat väittävät. Miksi tutkijat sitten julkaisivat harhaanjohtavat tuloksensa? Kiltti ja kaunis ihmiskuva ei myy maailmassa tapahtuneiden hirmutekojen, kuten maailmansotien, jälkeen.
Miksi uskomme sokeasti pahaan? Tähän Bregmanilla on yksinkertainen selitys: luotamme tuttuun ja turvalliseen, ja varomme uutta ja vierasta. Ihmismieleen on historian saatossa jäänyt asetus, joka uskoo vieraan olevan pahasta. Diktaattorimaiset johtajat, jotka omaavat tämän saman virheasetuksen käyttävät sitä hyödykseen. He rakentavat vastakkainasettelun ja usuttavat toisilleen tuntemattomat ihmisjoukot vastakkain.
Bregman on kuitenkin saanut selville, että sodissa suurin osa sotilaista ei edes ammu tai ampuu tahallaan ohitse. Hän kertoo sotilaiden jopa ystävystyneen rintamalla. Jouluaattona vuonna 1914 toisen maailmansodan aikaan britti- ja saksalaissotilaat lauloivat joululauluja — aluksi erikseen, mutta lopulta yhdessä. Uhkarohkeimmat sotilaat nousivat juoksuhaudoistaan ja päätyivät polttelemaan tupakkaa ja kertomaan vitsejä yhdessä vihollisen kanssa. He sopivat jopa tapaamisia sodan päätyttyä. Ei ole naiivia uskoa tämänkaltaiseen maailmaan, sillä näin on oikeasti tapahtunut. Sen todistaa useiden silminnäkijöiden kertomukset. Maailma, joka perustuu ihmisten yhteenkuuluvuuden tunteeseen ja hyvyyteen on mahdollinen.
Näkökulma, joka kirjassa kuitenkin jää huomiotta on mielenterveyden häiriöt ja niiden vaikutukset ihmiseen. Bregman uskoo hyvyyteen vastattavan hyvyydellä, mutta jos henkilö kärsii esimerkiksi vaikeasta harhaluuloisuushäiriöstä, hän ei välttämättä ymmärrä toisten ihmisten tarkoittavan hänelle hyvää. Sairaudesta kärsivän henkilön voi olla hankala hallita käyttäytymistään, mikä voi johtaa todella julmiin tekoihin.
Lukukokemuksena kirja oli raskas, mutta herättelevä. Näkökulmia on paljon, ja tutkimuksia ja nimiä vain vilisee silmissä. Lukijan keskittymiskyky ei saa herpaantua tai muuten voi niin sanotusti tipahtaa kärryiltä. Kirjaa ei kykene lukemaan yhdessä illassa, mutta liian pitkiä välejä lukiessa ei kuitenkaan kannata pitää, sillä silloin tutkimukset ja niissä esiintyvät nimet saattavat unohtua. Nämä on oleellista muistaa, sillä kirja koostuu useista erillisistä tutkimuksista, jotka lopulta liittyvät jollain tapaa toisiinsa.
Hyvän historia voi muuttaa maailmaa ja valloillaan olevaa kyynistä ihmiskuvaa, toisaalta se saattaa maalailla ihmisestä liian yksinkertaisen kuvan. Kirjan kirjoittaminen on vaatinut Bregmanilta raskasta tutkimustyötä, jopa kuuden vuoden ajan, joten helpolla hänkään ei ole ruvennut uskomaan ihmisen hyvyyteen.
Hyvän historia jää elämään. Se ei unohdu kaapin pohjalle, vaan siitä syntyy klassikko, joka löytyy useimmista kirjahyllyistä. Tämä kirja on mullistava teos, jonka haluaisin lukea ääneen koko ihmiskunnalle toivoen, että se jättäisi mieleen mahdollisuutemme valita — uskommeko hyvyyteen vai pahuuteen?
