Väinö-lehden tekoviikolla kirjoittamista ei ole päässyt kuvailemaan yksinäiseksi puurtamiseksi. Kuluneen viikon aikana olen lehtijuttujani varten saanut haastatella yhtätoista ihmistä, kirjoittaa yhden teksteistäni yhdessä opiskelukaverini kanssa, ideoida kuvitusta valokuvaajien kanssa ja juosta suunnittelu- ja palautepalavereissa.

Samalla olen keskustellut editorin kanssa ulkopuoliseen nettijulkaisuun tekemäni lehtijutun loppuviilauksista, täyttänyt mediapäiväkirjaa yliopistokurssille ja pyörittänyt harrastusten, pyykkien ja hammasläkäärikäyntien täyttämää perhearkea.

Kirjoittaminen on aina ollut minulle harrastus, mutta lukion jälkeen toiselle intohimolleni luonnontieteelle oli helpompi löytää selkeä lokeronsa ja niinpä lampsin lukiosta Teknilliseen korkekouluun opiskelemaan diplomi-insinööriksi ja viihdyin valtavan hyvin.

Loistavasti viihdyin myös suunnittelijana töissä ja kotiäitinä kotona. Viime talvena esikoiseni miettiessä, mihin yliopistoon hän hakisi, pohdin myös minä, nelikkymppinen seitsemän lapsen äiti, mitä minusta tulee isona. Jatkaako matemaattista alaa vai antaako kirjoittamiselle mahdollisuus? Googlettamalla keksin hakea Voionmaalle.

Vajaassa puolessa vuodessa into hiipui enkä odottanut koulun alkua ollenkaan. Mietin, meneekö aika hukkaan ja entäs raha. Eivätkä radiohommat kiinnostaneet yhtään, niitäkin olisi pakko tehdä.

Onneksi koulu alkoi, sen jälkeen ei ole tarvinnut noita miettiä.

Ikinä en olisi arvannut, millaisen elämysmatkan tämä koulu on pystynyt tarjoamaan. Opetuksen taso on ollut loistavaa, se ei kalpene käymälleni eliittilukiolle tai yliopistolle.

Stressin saa kouluhommista jos haluaa, sillä tämä ei onneksi ollutkaan leikkikoulu vaan tarjoaa oikeita haasteita. Ero muihin kouluihin on vapaaehtoisuus, keventää voi pois kaiken minkä haluaa. Mitään en ole halunnut keventää.

Nyt kipuilen sitä, ettei koko vuotta voi osallistua kaikkiin kirjoitus- ja radioprojekteihin, on valittava. Minä haluaisin molemmat.

Puolessa vuodessa on jo päästy tekemään monenlaista. Huippua ovat vasten odotuksiani olleet radiohaastattelut ja suorat radiolähetykset. Kynät ja tietokone löytyvät minulta kotoakin, mutta radiotallentimet ja radiostudio, uutisten toimittaminen Radio Moreeniin…

Ja kirjoittaminen. Voihan kotonakin kirjoitella, mutta tulee siihen toinen tuntuma, kun on lennosta mietittävä haastateltava ja kirjoitettava aihe uutiseksi. Tai kun pääsee tekemään henkilökuvaa lehteen, joka oikeasti julkaistaan.

Olen joutunut monesti epämukavuusalueelleni ottaessani yhteyttä vieraaseen ihmiseen haastattelua varten tai pysäytellessäni kadulla ihmisiä radiotallentimen kanssa. Ja kokenut mieletöntä oppimisen riemua ja itseni ylittämistä, kun hommat ovat hoituneet hyvin.

Olen yllättäen bussissa saanut myös laatuaikaa esikoiseni kanssa. Voionmaan tilat ovat yliopistokampuksella, joten minulla ja fuksi-tyttärelläni on yhteinen koulumatka.

Itselleni yliopistokurssit ovat olleet Voitsi-vuoden tylsintä antia, mutta yliopistoon pyrkiville ne ovat todella hyödyllisiä, yhden yliopiston käyneelle helppoja. Näin monipuolista ja laadukasta settiä en uskaltanut toivoa journalistikoulutukseen hakiessani, onneksi hain silti.

Teksti: Tiina Harvia

Kuva: Mari Mäkelä

Aiheeseen liittyvää