Halusin leikata läskini pois, jotta kelpaisin: Pyllymania, heroin chic ja läskifobia -essee kertoo kehonkuvasta ja sen rikkomisesta 

Justiina Juutilaisen essee aloittaa Ihan paskaa olla nainen –juttusarjan. Ensimmäinen osa käsittelee yhteiskunnan läskifobian seurauksia yksilöön, ja koko ajan vaihtuvaa kehoihannetta. 

Pienenä mietin, kuinka voisin kuorimaveitsellä vuolla oman vatsani pois. Kuinka keittiöveitsellä voisin leikata itselleni pienemmät reidet. Niin kova oli halu olla laiha, kelvata muille, ja itselleni. Ei varmaankaan tule kenellekään yllätyksenä, että sairastuin yläasteella syömishäiriöön. 

Syömishäiriöliiton mukaan kehonkuvaan kuuluvat käsitykset ja asenteet omasta kehosta. Kehonkuva ei kerro mitään henkilöstä, vaan hänen omista ajatuksistaan omaa kehoa kohtaan. Siihen liittyy kokemus omasta kehosta ja ne merkitykset mitä henkilö sille itse antaa. 

Läski, lihava, sotanorsu, taisteluvalas. Muun muassa nämä ala-asteella kuullut haukkumasanat muovasivat kehonkuvaani. Muovaavat ehkä edelleenkin.  

Ala-asteella pitäisi saada olla vain lapsi, eikä miettiä omaa ulkonäköä tai varsinkaan omaa painoa. Mutta no, isompikokoiset lapset ovat helppo kohde. Kun oma keho joutuu päivittäin muiden silmätikuksi, alkaa sitä myös itse tarkkailla ulkopuolisten silmin. Pikkuhiljaa omaa kehokuvaa alkaa muokkaamaan itseinho. 

Ilman muiden ihmisten kommentteja en olisi epävarma selkämakkaroistani, enhän edes näe niitä.

Näemme itsessämme vikoja, joita emme edes muissa huomaisi. Vikojen keksiminen alkaa pienestä. ”Olisipa minulla isommat silmät tai pidemmät hiukset.” Ajan kuluessa pieni itsekritiikki alkaa muuttua helposti vihaksi omaa kehoa kohtaan. Huomaamattani katsoessani peiliin en voinut ajatella muuta kuin, ”kumpa toi läski vittu tappais ittesä.” Vasta vanhempana olen tajunnut, kuinka ison jäljen muiden ihmisten sanat ovat jättäneet omaan itsetuntoon ja kehonkuvaani. 

Mikään ei maistu niin hyvältä kuin laihuus tuntuu 

Syömishäiriöön sairastumiseni taustalla oli varmasti monia syitä. Koulussa koettu kiusaaminen, henkilökohtaisen elämäni ongelmat, vanhempani epätervesuhde ruokaan ja omaan kehoon. Olin onnellinen siitä, että sairastuin syömishäiriöön. Olinhan jo vuosia miettinyt, että kun vihdoin muutan omilleni voin salassa näännyttää itseäni ilman, että kukaan huomaa. Sairastuin jo aikaisemmin. Olin tyytyväinen. Vihdoin laihduin ja ihmiset ympärilläni huomasivat sen.  

Sain positiivisia kommentteja laihtumisestani ja se vain toi sellaista onnistumisen ja mielihyvän tunnetta mitä ei voi kuvailla. Koska en ollut laiha sairastuessani, niin ei kukaan sitä huomannut. En ulospäin näyttänyt sairaalta, vaan olin yhteiskunnallinen onnistumistarina. Läskistä lapsesta tuli laiha.  

2000-luvulla lapsuutta ja nuoruutta eläneitä tyttöjä on varjostanut 90-luvulla popularisoitu heroin chic -vartalo. Tässä “tyylisuunnassa” tavoitellaan sairaanloisen laihaa kehoa, jota huumeaddiktion tuloksena saavutettu kroppa inspiroi. Oli täysin normaalia tavoitella vatsalihasten näkymistä matalavyötäröisten farkkujen pariksi. Tällainen epärealististen kehojen tavoittelu ei ole loppunut tähän. 

Koko länsimainen kauneusihanne voidaan tiivistää yhteen vaatteeseen; korsettiin.

Kasvonsa mediassa lihavuudelle antanut Raisa Omaheimo kertoo, kuinka negatiivista kehopuhetta kuulee kaikkialla. Töissä, koulussa, kotona, bussissa ja harrastuksissa.  Silloin läskifobia on helppoa sisäistää. Läskifobia pohjautuu yhteiskunnan asettamille kauneusihanteille. Läskifobia on oletuksia, joita ihmisillä on lihavista ihmisistä. Yhteiskunnan kyvyttömyyttä muovautua sopimaan erilaisille kehoille. Vaatekokojen saatavuus vain netistä, lääkärissä kaikkien vaivojen laittaminen lihavuuden piikkiin. Penkit, joiden käsinojia ei saa pois tieltä. Läskifobia aiheuttaa lihaville ihmisille vääränlaisuuden tunteen. Ihan kuin he eivät mahtuisi maailmaan, sanoo Omaheimo 

Mielenkiintoista oli huomata, kuinka paljon sisäistettyä läskifobiaa itselläni on. Alkaa syyttää itseään sellaisista asioista, jotka vain pohjautuvat yhteiskunnan ihanteille. Vika on maailmassa, Omaheimo sanoo. 

Kaikki johtuu yhteiskunnasta 

2010-luvulla Kardashianit toivat uuden kehoihanteen. Isot pyllyt ja tissit, mutta muuten laiha. Eli siis rasvaa saa olla, mutta vain oikeissa paikoissa. Ei selluliittia. Myös samaan aikaan facetune ja muu kuvanmuokkaus kasvatti suosiotaan. Kuvien muokkaaminen on vienyt jo valmiiksi epärealistisia kehoja vielä kauemmas todellisuudesta. Ihmisten kehonkuvan ja sosiaalisen median suhdetta tutkitaan paljon nuorien eli alle 18-vuotiaiden näkökulmasta. Sosiaalisen median aiheuttamat kehonkuvaongelmat eivät rajoitu vain yhteen ikäluokkaan, vaan koskevat kaikkia. Eikä mikään ihme. Nykyään somea selatessa et voi luottaa mihinkään kuvaan, sillä et voi tietää, onko sitä muokattu. 

Minulle tuli jo lapsena raskausarpia. Häpesin niitä niin paljon. Mietin, että olen vasta kymmenen, miksi minulla on näitä. Minulla on edelleen raskausarpia. Uusia ja vaaleita sekä vanhoja. Nykyisin arvet on mielestäni kauniita. Ne tuo luonnetta ja ovat osa kehoani.

Peruskoulun jälkeen alkoi lukio. Verenmaku suussa juokseminen ja itsensä näännyttäminen muuttui toisenlaisen kontrollin hakemiseksi. Aloin treenata salilla ja punnitsemaan ruuat proteiinin määrän perässä. Ulospäin tekemiseni näytti terveeltä ja jopa ihailtavalta. Hyvät elämäntavat, kukapa niitä ei haluaisi. Kuitenkin kuoren takana ajattelin koko ajan syödessäni, että ruoka tekee minusta lihavan. “Onkohan tässä ruuassa tarpeeksi proteiinia, että mä ansaitsen syödä sen”  

Laihduttaminen vaihtui tavoitteeseen isosta pyllystä ja muodokkaista reisistä. Halusin olla laiha. Piti olla kurveja ja muotoja, jotta jälleen kelpaisi yhteiskunnan luomien kauneusihanteiden muottiin.  

Nykyajan laihdutuskulttuurissa eläminen on todella raskasta. Jokainen henkilö tavoittelee omalta keholtaan jotain sellaista mitä se ei ole. Kirjassaan Ratkaisuja läskeille Raisa Omaheimo kertoo, että moni ihminen olisi ennemmin laiha kuin onnellinen tai jopa menettäisi raajan ennemmin kuin lihoisi. Yhteiskunta laittaa ihmisen vihaamaan omaa kehoaan. Asiaa, josta hän ei voi päästä eroon ja joka on niin iso osa häntä itseään.   

Ennen urheilin vain laihduttaakseni. Palasin vanhan harrastuksen eli ratsastuksen pariin ja aloin jälleen vain nauttimaan liikkumisesta.

Syömishäiriön vallan romuttaminen 

Lopulta aloin tunnistaa omaa syömishäiriötäni. Ymmärrys siitä, että ajatukset eivät ole totta, vaan pohjautuvat sairaudelle, on auttanut. Kehoni on muuttunut viimeisen vuoden aikana enemmän kuin koskaan aikaisemmin, enkä ole kehoni kanssa sujut, mutta muutos on ihan okei.  

Tähän muutoksen hyväksymiseen liittyy vahvasti ajatus siitä, että kasvan aikuiseksi. Teininä ahdistus omasta vaatekoon muuttumisesta on suuri. On normaalia, että kasvaa pituutta ja leveyttä. Tuntuu silti vaikealta, että vaatekoko muuttuu ja kasvaa. Muutoksesta puhuminen voisi normalisoida sitä, että murrosiässä ja vanhetessa keho muuttuu eikä pysy samanlaisena koko elämän läpi. Ainoastaan muutos on tässä maailmassa pakollista. 

Vasta ihan viimeisien parin vuoden aikana suhteeni omaan kehooni on mennyt parempaan suuntaan. Ei se vielä “normaali” ole, mutta parempi kuin aikaisemmin. Olen alkanut tarkoituksellisesti haastamaan yhteiskunnan perinteisiä kauneusihanteita erilaisen itseilmaisun kautta. Omaheimon oppien mukaan olen yrittänyt lopettaa kehostani negatiivisesti puhumisen. Se on vienyt kehokeskeiseltä ajattelumalliltani voimaa.  

Nykyään kelpaan itselleni. Vaikka en ole yhteiskunnan ihanteiden näköinen, olen silti riittävä.  

Olen koristellut kehoani tatuoinneilla ja nyt kehoni taidetta.

Teksti: Justiina Juutilainen, Kuvat: Liinu Nieminen

Kokemus naisena kasvamisesta on inspiroinut Voionmaan koulutuskeskuksen toimittajaopiskelijoita kirjoittamaan kokemuksistaan aiheeseen liittyen. Ihan paskaa olla nainen –juttusarja käsittelee naiseutta ja sitä, kuinka vaikeaa on olla nainen yhteiskunnassamme. Tekstit ja kuvat pyrkivät herättelemään lukijan ajatuksia yhteiskunnan epäkohtiin liittyen. 

+ lisää artikkeleita

Tuoreita

Asukkaat pelastivat puutalokorttelin purkamiselta: tällaista on asua satavuotiaassa puutalossa Tampereen keskustassa 

Teksti ja kuvat: Jenna Taipale   Annikin puutalokortteli Tampereen Tammelassa on...

Isoja painoja, magnesiumjauhetta ja kannustusta: Nokian Yrittäjänkadulta löytyy vielä oikea old school -voimailusali

 Teksti: Veeti Pesämaa Kuvat: Annu Kukkonen Yrittäjäkadun voimailutiloissa Nokialla on...

Luontoparatiisiin bussilla: Hervannan Suolijärven luontopolku hurmaa rauhallaan 

Suolijärven luontopolku sijaitsee vain kymmenen kilometrin päässä Tampereen keskustasta....

Yhden voimabiisi on toisen surulaulu: näin musiikki auttaa ihmisiä  

Teksti Saskia Sundström Kuvat Anniina Mäkinen Musiikista on moneen....

Luitko nämä?

“Vaalivirkailijana en saa kehottaa ketään äänestämään, mutta toivoisin aktiivisuutta ihan kaikilta”

Nuoret ovat epäaktiivisia äänestäjiä, mutta samalla he työskentelevät vaalitoimitsijoina.   Korona on...

Viinankatkuiset opiskelijabileet ovat väistymässä ⎯ riskikäyttöä esiintyy silti

Kautta aikojen alkoholi ja biletys ovat olleet osa korkeakoulukulttuuria....

Voionmaa tänään tukee vastuullista journalismia ja sananvapautta

Voionmaa Media on hyväksytty Jusanekin hallituksen syyskokouksessa Julkisen sanan...

Ei pelkkää kameran takana seisoskelua

Kun Hyhkyn studion ulko-ovi aukeaa, voi sisältä kuulla tekemisen...

Demoni nimeltä Marfan

Koulukiusaajat eivät välitä uhrinsa taustatekijöistä valitessaan kohteitaan. Tämän sai...

Asukkaat pelastivat puutalokorttelin purkamiselta: tällaista on asua satavuotiaassa puutalossa Tampereen keskustassa 

Teksti ja kuvat: Jenna Taipale   Annikin puutalokortteli Tampereen Tammelassa on täynnä historiaa. Se ulottuu 1900-luvun alkuun saakka, jolloin puutalokortteli rakennettiin työväen asuinalueeksi. Tämä alue on...

Isoja painoja, magnesiumjauhetta ja kannustusta: Nokian Yrittäjänkadulta löytyy vielä oikea old school -voimailusali

 Teksti: Veeti Pesämaa Kuvat: Annu Kukkonen Yrittäjäkadun voimailutiloissa Nokialla on maanantaiaamuna vakiotreenaajat paikalla. Lämminhenkinen tunnelma kantautuu heti eteiseen asti. Ihmiset naureskelevat toistensa jutuille hymy huulilla...

Luontoparatiisiin bussilla: Hervannan Suolijärven luontopolku hurmaa rauhallaan 

Suolijärven luontopolku sijaitsee vain kymmenen kilometrin päässä Tampereen keskustasta. Silti metsässä sai kulkea rauhassa lokakuun lopun iltapäivänä.  Teksti ja kuvat Inkeri Hannula  Lähden kotoa Tampereen keskustasta...