Justiina Juutilaisen essee aloittaa Ihan paskaa olla nainen –juttusarjan. Ensimmäinen osa käsittelee yhteiskunnan läskifobian seurauksia yksilöön, ja koko ajan vaihtuvaa kehoihannetta.
Pienenä mietin, kuinka voisin kuorimaveitsellä vuolla oman vatsani pois. Kuinka keittiöveitsellä voisin leikata itselleni pienemmät reidet. Niin kova oli halu olla laiha, kelvata muille, ja itselleni. Ei varmaankaan tule kenellekään yllätyksenä, että sairastuin yläasteella syömishäiriöön.
Syömishäiriöliiton mukaan kehonkuvaan kuuluvat käsitykset ja asenteet omasta kehosta. Kehonkuva ei kerro mitään henkilöstä, vaan hänen omista ajatuksistaan omaa kehoa kohtaan. Siihen liittyy kokemus omasta kehosta ja ne merkitykset mitä henkilö sille itse antaa.
Läski, lihava, sotanorsu, taisteluvalas. Muun muassa nämä ala-asteella kuullut haukkumasanat muovasivat kehonkuvaani. Muovaavat ehkä edelleenkin.
Ala-asteella pitäisi saada olla vain lapsi, eikä miettiä omaa ulkonäköä tai varsinkaan omaa painoa. Mutta no, isompikokoiset lapset ovat helppo kohde. Kun oma keho joutuu päivittäin muiden silmätikuksi, alkaa sitä myös itse tarkkailla ulkopuolisten silmin. Pikkuhiljaa omaa kehokuvaa alkaa muokkaamaan itseinho.
Näemme itsessämme vikoja, joita emme edes muissa huomaisi. Vikojen keksiminen alkaa pienestä. ”Olisipa minulla isommat silmät tai pidemmät hiukset.” Ajan kuluessa pieni itsekritiikki alkaa muuttua helposti vihaksi omaa kehoa kohtaan. Huomaamattani katsoessani peiliin en voinut ajatella muuta kuin, ”kumpa toi läski vittu tappais ittesä.” Vasta vanhempana olen tajunnut, kuinka ison jäljen muiden ihmisten sanat ovat jättäneet omaan itsetuntoon ja kehonkuvaani.
Mikään ei maistu niin hyvältä kuin laihuus tuntuu
Syömishäiriöön sairastumiseni taustalla oli varmasti monia syitä. Koulussa koettu kiusaaminen, henkilökohtaisen elämäni ongelmat, vanhempani epätervesuhde ruokaan ja omaan kehoon. Olin onnellinen siitä, että sairastuin syömishäiriöön. Olinhan jo vuosia miettinyt, että kun vihdoin muutan omilleni voin salassa näännyttää itseäni ilman, että kukaan huomaa. Sairastuin jo aikaisemmin. Olin tyytyväinen. Vihdoin laihduin ja ihmiset ympärilläni huomasivat sen.
Sain positiivisia kommentteja laihtumisestani ja se vain toi sellaista onnistumisen ja mielihyvän tunnetta mitä ei voi kuvailla. Koska en ollut laiha sairastuessani, niin ei kukaan sitä huomannut. En ulospäin näyttänyt sairaalta, vaan olin yhteiskunnallinen onnistumistarina. Läskistä lapsesta tuli laiha.
2000-luvulla lapsuutta ja nuoruutta eläneitä tyttöjä on varjostanut 90-luvulla popularisoitu heroin chic -vartalo. Tässä “tyylisuunnassa” tavoitellaan sairaanloisen laihaa kehoa, jota huumeaddiktion tuloksena saavutettu kroppa inspiroi. Oli täysin normaalia tavoitella vatsalihasten näkymistä matalavyötäröisten farkkujen pariksi. Tällainen epärealististen kehojen tavoittelu ei ole loppunut tähän.
Kasvonsa mediassa lihavuudelle antanut Raisa Omaheimo kertoo, kuinka negatiivista kehopuhetta kuulee kaikkialla. Töissä, koulussa, kotona, bussissa ja harrastuksissa. Silloin läskifobia on helppoa sisäistää. Läskifobia pohjautuu yhteiskunnan asettamille kauneusihanteille. Läskifobia on oletuksia, joita ihmisillä on lihavista ihmisistä. Yhteiskunnan kyvyttömyyttä muovautua sopimaan erilaisille kehoille. Vaatekokojen saatavuus vain netistä, lääkärissä kaikkien vaivojen laittaminen lihavuuden piikkiin. Penkit, joiden käsinojia ei saa pois tieltä. Läskifobia aiheuttaa lihaville ihmisille vääränlaisuuden tunteen. Ihan kuin he eivät mahtuisi maailmaan, sanoo Omaheimo
Mielenkiintoista oli huomata, kuinka paljon sisäistettyä läskifobiaa itselläni on. Alkaa syyttää itseään sellaisista asioista, jotka vain pohjautuvat yhteiskunnan ihanteille. Vika on maailmassa, Omaheimo sanoo.
Kaikki johtuu yhteiskunnasta
2010-luvulla Kardashianit toivat uuden kehoihanteen. Isot pyllyt ja tissit, mutta muuten laiha. Eli siis rasvaa saa olla, mutta vain oikeissa paikoissa. Ei selluliittia. Myös samaan aikaan facetune ja muu kuvanmuokkaus kasvatti suosiotaan. Kuvien muokkaaminen on vienyt jo valmiiksi epärealistisia kehoja vielä kauemmas todellisuudesta. Ihmisten kehonkuvan ja sosiaalisen median suhdetta tutkitaan paljon nuorien eli alle 18-vuotiaiden näkökulmasta. Sosiaalisen median aiheuttamat kehonkuvaongelmat eivät rajoitu vain yhteen ikäluokkaan, vaan koskevat kaikkia. Eikä mikään ihme. Nykyään somea selatessa et voi luottaa mihinkään kuvaan, sillä et voi tietää, onko sitä muokattu.
Peruskoulun jälkeen alkoi lukio. Verenmaku suussa juokseminen ja itsensä näännyttäminen muuttui toisenlaisen kontrollin hakemiseksi. Aloin treenata salilla ja punnitsemaan ruuat proteiinin määrän perässä. Ulospäin tekemiseni näytti terveeltä ja jopa ihailtavalta. Hyvät elämäntavat, kukapa niitä ei haluaisi. Kuitenkin kuoren takana ajattelin koko ajan syödessäni, että ruoka tekee minusta lihavan. “Onkohan tässä ruuassa tarpeeksi proteiinia, että mä ansaitsen syödä sen”
Laihduttaminen vaihtui tavoitteeseen isosta pyllystä ja muodokkaista reisistä. Halusin olla laiha. Piti olla kurveja ja muotoja, jotta jälleen kelpaisi yhteiskunnan luomien kauneusihanteiden muottiin.
Nykyajan laihdutuskulttuurissa eläminen on todella raskasta. Jokainen henkilö tavoittelee omalta keholtaan jotain sellaista mitä se ei ole. Kirjassaan Ratkaisuja läskeille Raisa Omaheimo kertoo, että moni ihminen olisi ennemmin laiha kuin onnellinen tai jopa menettäisi raajan ennemmin kuin lihoisi. Yhteiskunta laittaa ihmisen vihaamaan omaa kehoaan. Asiaa, josta hän ei voi päästä eroon ja joka on niin iso osa häntä itseään.
Syömishäiriön vallan romuttaminen
Lopulta aloin tunnistaa omaa syömishäiriötäni. Ymmärrys siitä, että ajatukset eivät ole totta, vaan pohjautuvat sairaudelle, on auttanut. Kehoni on muuttunut viimeisen vuoden aikana enemmän kuin koskaan aikaisemmin, enkä ole kehoni kanssa sujut, mutta muutos on ihan okei.
Tähän muutoksen hyväksymiseen liittyy vahvasti ajatus siitä, että kasvan aikuiseksi. Teininä ahdistus omasta vaatekoon muuttumisesta on suuri. On normaalia, että kasvaa pituutta ja leveyttä. Tuntuu silti vaikealta, että vaatekoko muuttuu ja kasvaa. Muutoksesta puhuminen voisi normalisoida sitä, että murrosiässä ja vanhetessa keho muuttuu eikä pysy samanlaisena koko elämän läpi. Ainoastaan muutos on tässä maailmassa pakollista.
Vasta ihan viimeisien parin vuoden aikana suhteeni omaan kehooni on mennyt parempaan suuntaan. Ei se vielä “normaali” ole, mutta parempi kuin aikaisemmin. Olen alkanut tarkoituksellisesti haastamaan yhteiskunnan perinteisiä kauneusihanteita erilaisen itseilmaisun kautta. Omaheimon oppien mukaan olen yrittänyt lopettaa kehostani negatiivisesti puhumisen. Se on vienyt kehokeskeiseltä ajattelumalliltani voimaa.
Nykyään kelpaan itselleni. Vaikka en ole yhteiskunnan ihanteiden näköinen, olen silti riittävä.
Teksti: Justiina Juutilainen, Kuvat: Liinu Nieminen
Kokemus naisena kasvamisesta on inspiroinut Voionmaan koulutuskeskuksen toimittajaopiskelijoita kirjoittamaan kokemuksistaan aiheeseen liittyen. Ihan paskaa olla nainen –juttusarja käsittelee naiseutta ja sitä, kuinka vaikeaa on olla nainen yhteiskunnassamme. Tekstit ja kuvat pyrkivät herättelemään lukijan ajatuksia yhteiskunnan epäkohtiin liittyen.
