Noin kolme kuukautta sitten muutin Tampereelle. Löysin ilmoituksen minulle täydellisestä asunnosta, jota mainostettiin “erityisen hiljaisilla naapureilla”. Ilmoituksesta innostuneena muutin asuntoon. Opin kuitenkin nopeasti, että hiljaisena mainostettu naapurini on kuitenkin jotain aivan muuta. 

Olen asunut Kalevankankaan hautausmaan vieressä nyt vajaat neljä kuukautta ja tie on ollut hieman kivinen. Huomasin tämän jo ensimmäisenä viikkona, jonka vietin asunnossani. Molemmat kämppäkaverini olivat perheidensä luona, joten sain koko asunnon itselleni. Uudessa asunnossa yksin oleminen on jo valmiiksi hermostuttavaa ihmiselle, joka on ensimmäistä kertaa muuttanut perheensä luota pois. Kun siihen päälle lisätään valtava, pimeä hautausmaa ikkunan taakse, hermostuminen alkaa muuttua peloksi. 

Minun makuuhuoneeni ikkuna osoittaa suoraan hautausmaan portille, josta paistavat sisään Kappelin ulkovalot. Sulkemalla ikkunan eteen verhot valot saa pois häiritsemästä, mutta mihin en ollut valmistautunut olivat hautausmaalta kuuluvat äänet, joita ei noin vain saanut hiljennettyä.

Kuulin jo ensimmäisenä yönä porteilta hiljaista vihellystä ja naureskelua. Rationaalinen osa aivoistani sai minut yhdistämään kuuluvat äänet ohitse kulkevalle tielle. Tiellä suhaa kuitenkin yhtenään autoja ja varmasti myös ihmisiä. Viheltelyn jatkuttua kuitenkin jonkin aikaa, uteliaisuuteni vei vallan. Avasin verhoni ja etsin kuumeisesti katuvalojen alta ihmistä, jonka musisointia olin kuunnellut. Katu oli kuitenkin tyhjä.

Tämä toistui muutamana yönä kunnes en saanut järkeiltyä äänelle mitään selitystä. Viheltely kaikui hautausmaalta, aivan kappelin porttien välistä. Kyseessä oli mitä luultavimmin mies, koska kuulemani nauru ja vähäinen puhe oli matalaäänistä.

Uskottelin itselleni, että kyseessä täytyy olla jonkinlainen järjestyksenvalvoja tai puutarhuri, joka viheltelee yövuoronsa ratoksi. Kylminä marraskuun öinä tämä ei kuitenkaan enää käy selityksestä. En usko, että kuuran peittämä nurmikko kaipaa puutarhurin leikkaamista. Eikä hautausmaalla näytetä harrastettavan kovin aktiivista vandalismia, joka tarvitsisi oman järjestyksenvalvojansa. Tästä huolimatta viheltely kuuluu edelleen asuntooni joka ikinen ilta.

Reportaasin myötä esille nousi otollinen tilaisuus päästä selville viheltävän muukalaisen identiteetistä muiden hautausmaan mysteerien lisäksi. Mahdollisuus oli liian hyvä käyttämättä jätettäväksi, joten päätin lähteä vierailemaan naapurini luona. 

Tutkimusmatkalla hautausmaalla

Valitsin illan, jolloin tiesin hautausmaan olevan tyhjä ja toivottavasti hiljainen.

Keskiviikot eivät yleensä ole aktiivisimpia mahdollisia iltoja, jonka vuoksi tiesin voivani kävellä ja kuvata eri puolilla hautausmaata rauhassa. Hautausmaa oli täysin hiljainen minun saapuessani, enkä nähnyt koko matkani aikana ainuttakaan toista ihmistä. 

Hautausmaana Kalevankangas on erittäin perinteinen mitä käytäntöihin ja toimintaan tulee. Vainajien muistopäivänä hautausmaalla on tarjolla seurakunnan toimesta erilaisia palveluita ja ruokaa. Itsenäisen Suomen juhliessa 100-vuotispäiväänsä sankarihaudoilla seisoi kunniavartiossa Pirkkalan lennoston varusmiehiä. Hautausmaan vanhemmatkin kivet ja muistomerkit on pidetty muuttumattomina. Hautausmaa on iso osa Tampereen historiaa.

Portti joka katsoo suoraan makuuhuoneeseeni on nimeltään Kappelin portti. Se on auki vuorokauden jokaisena tuntina ja siitä lähtevä tie johtaa suoraan hautausmaan pienen Kappelin etuovelle. Kappelin läheisyydessä on myös monien merkittävien tamperelaisten hautoja sekä lehto muualle haudatuille läheisille. Alue oli hyvin valaistu ja autotien oudolla tavalla rauhoittava suhina kaikui sisään avoimesta portista.

Sotilaille sekä taistelutanner että viimeinen leposija

Kalevankankaan hautausmaa on perustettu 25. heinäkuuta 1880. Se on kooltaan 17 hehtaaria ja toimii viimeisenä leposijana monelle tunnetulle kulttuurin ja historian tekijälle. Hautausmaa on kokenut perustamisensa jälkeen paljon. 

Kalevankangas on nähnyt perustamisensa jälkeen paljon. Se toimi näyttämönä Suomen 1918 sisällissodan Tampereen taisteluille sekä Toisen Maailmansodan ilmatorjunnan yhtenä tukikohtana. Sinne kaatuneiden sotilaiden määrän uskotaan olevan kolminumeroinen. Nykyään hautausmaalla seisovat mahtipontiset sankarihautojen sekä veteraanilehdon muistomerkit kunnioittamassa sodassa taistelleiden muistoa.

Merkittävin ja monille varmasti tutuin näky Kalevankankaalta on sankarihautojen taakse pystytetty valtava kivinen risti, johon on kaiverrettu sanat “Katso uudeksi minä teen kaikki”. Kiviristin juurella on kaksi lasta kuvaavaa patsasta polvillaan. 

Kiviristin edessä seisoo riveittäin kivilaattoja, joihin on kaiverrettu vainajien nimet ja sekä synnyin- sekä kuolinvuodet. Kuolleet olivat keskimäärin 1425-vuotiaita. Näky on pysäyttävä. Useimmat rintamalla kaatuneista olivat minun ikäisiäni.

Hautausmaalla ei tunne itseään yksinäiseksi

Hautausmaata ajatellaan usein hiljaisena paikkana. Uskoin ennen itse myös näin. Hiljaisuuden sijasta, kulkiessani hautausmaalla kuulin kuitenkin jatkuvasti ihmisten askelia ja toisinaan hiljaista puhetta.

Juice Leskisen hautakiven luona kuulosti siltä kuin takanani olisi kävellyt useampikin ihminen, joten astuin sivuun antaakseni heille tilaa. Käännytyäni tajusin kuitenkin olevani täysin yksin.

Juicen lisäksi Kalevankankaan kuuluisimpia asukkaita ovat mm. kirjailija Väinö Linna sekä tunnettu liikenainen Sara Hildén.

Lähellä sankarimonumentin mahtipontista kiviristiä on matala ja erittäin minimalistinen hautakivi, johon on kullattu sana “Äiti”. Kivi ei ole omistettu kenenkään äidille, vaan sen on tarkoitus symboloida kaikkia äitejä, jotka ovat tukeneet ja menettäneet lapsiaan sotien mukana. Kivi näyttää naurettavan yksinkertaiselta massiivisen kiviristin rinnalla, mutta oli silti erittäin lämmin näky muuten erittäin kolealla nurmikentällä.

Äiti-hautakivi oli viimeinen kohde, jota jäin ihastelemaan. Seisoessani kiven edessä kuulin soratien rahinaa ja hiljaista puhetta takaani. Oletin jälleen seisovani toisten hautakiveä ihastelevien tiellä, joten käännyin ympäri pyytääkseni anteeksi ja väistääkseni, mutta takanani oli vain tyhjää nurmea, eikä soratiellä liikkunut ketään. Päätin tässä vaiheessa saaneeni tarpeeksi tietoa reportaasiani varten ja suuntasin valaistua kappelin porttia kohti.

Lähtiessäni hautausmaalta viheltelin mennessäni, osittain huvikseni ja osittain testatakseni jos kuulisin tutun vihellyksen takaisin. Tätä saavutusta en kuitenkaan saanut. Samana yönä tuttu vihellys kuitenkin kaikui taas porteista makuuhuoneeni ikkunaan.

 

Teksti & Kuvat: Tuike Hakkarainen

Aiheeseen liittyvää