Arno Rantanen, elokuva ja tv


 

Keskiviikko 24.8.2016

Kello on jotain neljän ja viiden välillä aamuyöllä. Olen juuri raahautunut himaan alakerrassa pidetyistä bileistä. Rapeusaste on suunnilleen 8/semi solid. Olen naurettavan väsynyt, jopa hieman närkästynyt, kun ”yöunet” jäävät alle neljään tuntiin. Näin nää menee kentällä.

Väsymyksestä huolimatta olen todella iloinen. Voitsi on antanut minulle todella paljon lyhyessä ajassa. Asun Annalassa, opiston asuntolassa. Saavuin tänne heti maanantaina, jolloin täällä ei ollut juuri ketään. Vietin ensimmäiset päiväni Tampereella yksin, tyhjässä ja kaikuvassa asunnossa, jonka valkoiset seinät ahdistivat minua. Maalailin itselleni kauhukuvia erakoituneesta Arnosta, jolla ei olisi ystäviä ja jonka asunnossa ei olisi yhtään mattoja. Olin tapani mukaan väärässä.

Keskiviikkona uusi kämppikseni, Eero, muutti asumaan kanssani. Alkukankeuden jälkeen elo on sujunut rattoisasti ja nyt minusta tuntuu kuin minulla olisi pikkuveli. Meillä on myös niitä mattoja sekä Pokemon taulu, jossa on kuvattuna alkuperäiset 150 monsteria. Koen oloni kotoisaksi.

Pokemon-taulu ja monet matot tekevät paljon, mutta ihmiset ovat täällä se juttu. The thing. Den thingen, vai miten länsinaapurimme sen sanovatkaan. Olen tutustunut ihaniin ihmisiin, jotka lämmitävät sisuksia ja sielua. Täällä ollessani en ole kaipaillut Hyvinkäätä. Pidän tästä. Toivon, että opin tuntemaan myös ihmisiä, jotka eivät punkkaa Annalassa. Eiköhän se ajan kanssa. Uskon, että samanhenkiset ihmiset vetävät toisiaan puoleensa.

Olen toisinaan huono kertomaan, miltä minusta tuntuu tai miten koen eri asioita. Silloin käytän musiikkia viestinviejänäni. Upea taiteilija Jarkko Martikainen onnistuu kuvaamaan tuntemuksiani Voitsista laulullaan ”Pidän tästä paikasta”. Voin suositella kyseistä laulua kaikille. Nyt menen nukkumaan.

– Artsi, parkkis!


Torstai 25.8.2016

Uni vaihtuu hämärään makkariin puhelimen herätyskellon säestyksellä. Nousen ylös ja näkökenttä heittää häränpersettä. Pää tuntuu kevyeltä, luomet painavilta ja sydän hakkaa paniikinomaisesti. Palkeet ovat ihan tukossa ja suussa maistuu helteessä perkelöitynyt tuhkakuppi. Eläköön univelka ja liiallinen tupakointi.

Valumme Eeron kanssa bussipysäkille vaitinaisina. Ei jaksa puhua. Outo tunne meikäläiselle. Bussipysäkillä alan ryystää energiajuomaa. Huono idea. Ennestään häiriintynyt syke lähtee keulimaan kahta kauheammin ja yliopiston pihaan päästyämme minulla on jo aivan hermeettinen kusihätä. Energiajuomat.

ETV-luokka on nyt jaettu neljänhengen pikkuryhmiin, joissa teemme ensimmäisen harjoitustyömme. Itse olen ryhmässä kolme. Minun on tähän väliin pakko hehkuttaa, että ryhmässä kolme on toinenkin Arno! Mitä tämä tämmöinen on? Toinen, italialaisen joen mukaan nimetty henkilö, jonka nimi tarkoittaa ”Kotkan tavoin hallitsevaa”. En ole koskaan eläessäni tavannut Arnoa, enkä ehkä koskaan totu tähän, hähää!

Nyt takaisin asiaan.

Meidän ryhmämme oli tänään tutustumassa kuvauskaluston tekniikkaan. Jännittävää! Opettajanamme toimi viimevuotinen ETV-opiskelija, Aleksi. Tunnilla istuessani kirosin lyhyitä yöunia, kun luomeni yrittivät itsepintaisesti asettua näkövastaanottimieni tielle. Älkää ymmärtäkö väärin; Aihe oli mielenkiintoinen, kehoni ei vain tiennyt sitä.

Ruokatunnin jälkeen oli huomattavasti helpompi keskittyä ja loppupäivä sujui oikein mukavasti. Pääsimme jopa vähän kokeilemaan kuvausvehkeitä, jeh! En tajua tekniikasta vielä mitään, mutta haluan oppia. Suuri kiitos ammattitaitoiselle Aleksille, joka jaksoi opastaa meitä kärsivällisesti koko päivän, hyvässä hengessä. En ole koskaan ennen ollut koulussa, jossa minulla olisi hauskaa. Tuntuupas hyvältä!

Koulun jälkeen meillä oli kauhuleffailta. Paikalla oli enemmän tai vähemmän väsynyttä jengiä, mutta yleinen rapeusaste oli suunnilleen 8/semi solid. Ensimmäinen pätkä oli saksalainen käsikamerahengessä tehty found footage ratkaisu, joka oli hyvin sekava. Uusi idolini Gordon Ramsay kuvailisi elokuvaa sanalla: dreadful. Suomalaisittain kelvollinen kuvaus olisi myös: vittu mitä paskaa. Leffan budjetti oli 300 euroa. Se selitti paljon, mutta ei tarpeeksi. Onneksi seura oli mahtavaa.

Seuraavaksi päätimme katso Insidious nimisen kauhuleffan, jonka allekirjoittanut oli nähnyt jo viisi kertaa ennestään. Hyvä leffa, mutta en kokenut tarvetta kerrata sisältöä enää kuudetta kertaa. Menin siis elokuvan ajaksi parvekkeelle tupakoimaan ja kuuntelemaan musiikkia. Hieman omaa aikaa ja ajatusten selvittelyä. Parvekkeella pääsin taas parvekehuutelun makuun, kun alemmalla parvekkeella oli frendi e-savukkeella. Annalla on hauska.

Leffan jälkeen huoneessa oli niin järkyttyneitä kuin tylsistyneitäkin kasvoja. Kauhu ei ole kaikille. Illan loppuksi pääsin vielä puhumaan henkeviä jengin kanssa. Jarkko Martikainen sanoi jälleen hyvin: Kauniita sieluja. Toivottavasti ette ole oksettuneita kaikesta tästä kehumisesta. Toisaalta, tämä on minun päiväkirjani. Tehän täällä tunkeilette. Perhana, että olen näsäviisas.

Täällä on ilmeisesti tänä iltana jotkin bileet. Yhteislaulu raikaa ja musiikki soi. Hyvä! Mukavaa, kun ihmiset iloitsevat. Toivottavasti metakka ei häiritse liiaksi muita ihmisiä.

Will Smith sanoi monien muiden tavoin, että tehkää joka päivä jotain hyvää muille. Se on hyvä ohje. Pieni kehu ei varmasti ole koskaan satuttanut ketään. Tähän väsyneeseen ja täysin irralliseen lainaukseen päätän tämän illan tekstin ja menen unille.

– Arno, parkkis!


Perjantai 26.8.2016

Vittu mä vihaan täysiä busseja. Kaikki penkit ovat täynnä ja täytyy seistä ahtailla käytävillä ja pitää kiinni bakteerien kyllästämistä, tahmaisista tangoista. Ihmiset ovat aivan liian lähellä ja tuskadallas kostuttaa paitaa. Plääh! Tämän aamun bussi ei tosin ollut täysi lainkaan. Se oli itseasiassa hämmentävän tyhjä. Halusin vain lisätä ontuvasti tietoutta pöpökammon kanssa elämisen vaikeudesta. En ole vielä tottunut tähän kaikkeen. En ole koskaan ennen kulkenut busseilla. Hyvinkää on kovin pieni paikka.

Tänään jatkoimme pienryhmämme kanssa kalustotekniikan harjoituksia. Haimme aamulla laitteet Aleksilta ja lähdimme töihin. Teimme seitsemän tehtävää, joissa tuli ottaa erilaisia kuvia. Päivä lähti liikkeelle nousujohteisesti. Saimme monta tehtävää valmiiksi lyhyessä ajassa ja lähdimme syömään helpottuneina. Virhe. Kun safkat oli rennosti imuroitu, huomasimme, että kello oli melkoisen paljon, ja että meillä tulisi kiire jäljellä olevien kuvien kanssa. Lievän paniikin saattelemina saimme kuitenkin kaikki hommat tehtyä. Kiirehän siinä tuli ja lopputulos oli sen näköistä. Joissain kuvissa sain heilua kameran edessä ns. näyttelijän roolissa. Sekin oli hauskaa. Meillä on aika kiva ryhmä!

Klo. 13.30 palasimme Aleksin luokse ja hän antoi meille palautteet tehtävistä. Saimme kehuja joistain tehtävistä ja se tuntui oikein hyvältä. Kuulimme myös sen, minkä jo etukäteen tiesimme; viimeiset kuvat olivat aika paskoja. Aleksi antoi kuitenkin haukutkin karkkipaperissa, jolloin epäonnistuminen ei tuntunt niin pahalta. Palaute on äärimmäisen tärkeää. Aleksi perusteli ja selitti asiat mallikaasti. Ymmärsimme mitä hän tarkoitti, mutta olo ei ollut lainkaan lyöty. Kiitokset siitä Aleksille.

Koulun jälkeen palasin Annalaan kummallisessa mielentilassa. Olin aivan innoissani, koska olin lähdössä viikonlopuksi Auraan. Rakas serkkuni Thomas palasi kuukausi sitten Suomeen oltuaan kaksi vuotta Yhdysvalloissa tutkimassa lepakoita. Hän on lepakkotohtori, tosielämän Batman ja suurin idolini. Innostustani varjosti kuitenkin omituinen haikeus. Olisin kovin mielelläni jäänyt ystävieni kanssa Annallaan istumaan iltaa. Minua pelotti, että missaan jotain legendaarista tai että kaikki unohtaisivat minut, kun olisin poissa pari päivää. Kovin irrationaalista, kuten peloilla on tapana olla.

Ennen lähtöäni menin vielä röökille parin frendini kanssa. Hyvästelimme aivan kuin olisin ollut lähdössä pidemmällekin reissulle. Fyysisiä kyyneliä en havainnut, mutta kaikkien sisintä kalvoi varmasti haikeus ja tuskin havaittava pelko tulevasta. Tai ehkä se olin vain minä. Olo oli kuin sotaan lähtevällä ritarilla. Hevosen sijaan kuljin Kia-merkkisellä autolla ja miekan tilalla minulla oli Coca-Cola-tölkki. Eeppistä. Vittu, että voi aikuisella miehellä olla koirille tyypillinen eroahdistus.

Broidini saapui noutamaan minut pihasta ja hyppäsin pirssiin. Silloin vanha ystäväni, univelka, muistutti olemassaolostaan ja minun oli pakko vetää penkki takakenoon. Puolituntia katkonaista unta ja takaisin todellisuuteen. Väsytti tuhottoman paljon, mutta on epäkohteliasta vetää zetaa, kun toisen täytyy ajaa. Olin siis hyvin vaitonaista seuraa veljelleni. Näin nää menee kentällä.

Ilmiinnyimme Auraan ja Thomas nappasi minut vahvaan rutistukseen. Paikalla olivat myös Ilkka ja Erik, toiset serkkuni. Heitä en halannut. Heidän kanssaan semmoinen ei ole ollut tapana. Olin kuitenkin hyvin iloinen nähdessäni heidät kaikki.

– Arno, parkkis!


Lauantai 27.8.2016

Aamu alkoi hitaasti. Jengillä oli vähän nestehukkaa. Aamupalat turpaan ja aurinkoon istumaan. Siinä aamuröökiä imeskellessäni sain kuulla, että Tompalla olisi meille hommia. Tomppa oli laittanut talonsa vuokralle lähdettyään Yhdysvaltoihin ja talon väliaikaiset asukit eivät olleet juurikaan pitäneet huolta talon pihapiiristä. Tomppa oli houkutellut meidät luokseen saunalla ja oluella, mutta taka-ajatuksena oli, että tekisimme vähän pihahommia. Tästä ei ollut mainintaa saamassani mapissa. Ovela kettu tuo lepakkotohtori.

Seurasi työkoneiden arvonta. Minulle napsahti ruohonleikkuri, jes! En ollut ajanut nurmikkoa moniin vuosiin. Nurmikon ajaminen on todella tyydyttävää; tulokset näkee heti. Vetelin nurmen sileäksi alkukantaisella raivolla ja katselin ylpeänä golfkenttää muistuttavaa pihaa. Vein leikkurin takaisin talliin ja hapuilin taskustani röökiaskia. Yhtäkkiä peukaloa kirpaisi vittumaisesti. Päästin typerän kuuloisen ähkäisyn ja vedin käden pois taskusta. Räpylöissä oli viisi rakkoa. Olisi pitänyt laittaa työhanskat. Perhana.

Töiden jälkeen istahdin sohvalle ja osa porukasta alkoi lämmittää saunaa. Thomaksella on erittäin komea kokoelma vintagekitaroita, jotka roikkuvat hänen olohuoneensa seinällä. Nappailin soittimia seiniltä ja rinkuttelin sydämeni kyllyydestä. Ehdoton suosikkini oli Fender Jazzmaster vuodelta 1961. Ihana kitara. Ehkä jonain päivänä minullakin on samanlaiset musavehkeet. Thomas on niin cool.

Kun unelmointikiintiö oli täytetty ja soittimet palautettu omille paikoilleen, oli aika mennä saunaan. Pari tuntiahan siinä taas meni. Löin myös pääni ovenkarmiin vilvoittelutauolla. Minulla on naurettavan iso pää. Minulla oli taaperona dorkan näköinen vauvakypärä, koska pääni painoi liikaa ja kolauttelin sitä milloin mihinkin. Se selittää monia asioita.

Saunan jälkeen kävimme katsastamassa Auran keskustan ja sen ainoan kuppilan, Haarikan. En suosittele. Näin tosin kaikkien aikojen viihdyttävimmän karaoke-esityksen, kun Jannu niminen punaniska tuhosi Bonnie Tylerin Total Eclipse of the Heartin. Uskomatonta.

Jannushown jälkeen taksiin ja Tompan talolle. Osa porukasta oli 8/semi solid soossissa. Heikoimmat yksilöt löysivät tiensä sänkyihin. Minä ja Batman jäimme kuitenkin vielä fiilistelemään vinyylejä. Tompan kanssa on mahtista kuunnella musakkia. Hän fiilistelee musaa samalla tavalla kuin minä: ilmakitaraa soitellen ja päätä heilutellen. Eikä pidä unohtaa ilmeitä. Rockvirneet ovat tärkeitä.

Kello löi viisi aamuyöllä ja me totesimme, että meidänkin täytyy perääntyä peteihin. Raahauduin sänkyyn ja vilkaisin puhelinta. Annalassa oli ilmeisesti hyvät meiningit. Minulle tuli kauhea ikävä Annalajengiä. Perhana.

– Arno, parkkis!


Sunnuntai 28.8.2016

Thomas makaa olkkarin lattialla ilmeisen huonovointisena. Kaikki sohvat on vallattu ja niiden uudet omistajat näyttävät vain hieman paremmalta kuin lepakkotohtori. Suku on pahin tai ainakin nestehukkaisin. Potkin serkkupojat ylös, mutustaen samalla aikaisemman illan jämäsipsipussin pohjia.

Väsyneet lenkkeilijät imuroivat aamupalaa yllättävän hilpeinä. Pääsemme konsensukseen siitä, että hampurilaisateria on ainut toimiva ratkaisu nestehukan parantamiseen. Sitten pelataan kuskibingoa. Lyhimmän tikun vetää huono-onninen Erik. Porukan nuorimmainen. Hyvä, itse ei tarvitse ajaa! En pidä autoista, enkä varsinkaan niillä ajamisesta. En ole kauhean miehekäs. Olut uppoaa vain toisinaan, makkarasta tulee pää kipeäksi ja armeijakin käymättä. Roikun kynsinhampain kiinni viimeisissä testosteronin rippeissä. Asiaan.

Erik ajaa meidät Hesburgerille. Jono liikkuu liian hitaasti. On kuuma. Tilauksissa kestää todella kauan. Kaikki ovat ovat jo sisäistäneet nestehukanpoistosarjansa, kun kuskimme vielä odottelee omaansa. Kuulemma työvoimapulaa. Veikkailemme, että joku perheravintolan työntekijöistä potee myös nestehukkaa. Näin nää menee kentällä.

Erik ajaa meidät takaisin Tohtorin talolle. Kaikkien fiilis on kohentunut huomattavasti. Erik ja Ilkka pakkaavat pikku Puntonsa ja lähtevät ajamaan kohti Espoota. Siivoilen Tompan kanssa vähän paikkoja. Viisi aikuista miestä saa aikaan kovin paljon sotkua. Siivoillessa tarkistan juna-aikataulut. Tomppa lupaa heittää minut asemalle. Luon vielä viimeisen haikailevan katseen vintagesoittimiin ja kapuan autoon.

Asemalla rutistan serkkuani niin lujaa kuin pystyn. Lupaamme yrittää nähdä taas pian. Noinkohan. Olo on haikea. Thomas on minulle kovin rakas. Nielaisen kerran ja sitten toisen ja etsin paikkani InterCity-junasta. Luurit päähän ja musiikkia. Pari tuntia vierähtää nopeasti ja löydän itseni bussista, joka jyrää kohti Annalaa.

Laitan keskusteluryhmäämme viestiä, että olen pian mestoilla. Ehdotan savukekonferenssia grillipaikalla. Tunnen oloni hyvin tervetulleeksi, kun niin moni osallistuu konferenssiin. Mahtisjengiä. Konferenssissa päätetään illan toimintasuunnitelmasta. Luvassa olisi jälleen elokuvailta. Se passaa paremmin kuin hyvin.

Ensimmäinen elokuva on ihan kiva, mutta ei aiheuta minussa kummempia fiiliksiä. Päädyn keskustelemaan pienen iskuryhmän kanssa loppuillaksi ja missaamme illan toisen elokuva. Ei se mitään, on mukava jutella. Lämmittää sisuksia ja sielua. Tuntuu hyvältä mennä nukkumaan. Olen kotona.

– Arno, parkkis!


Maanantai 29.8.2016

Uusi viikko, uudet meiningit. Istun bussissa typerä hymy kasvoillani. Olen hyvässä seurassa. Väsyttää, mutta en ole turvautunut energiajuomiin. Välillä ärsyttää etten juo kahvia. Kaikkialla tarjotaan aina sitä vitun kahvia. Kitkerää ja kuumaa. Olen myös kuullut kauhutarinoita pitkään seisseestä kahvista, jonka parkkihapoista voi saada mahahaavan. Hitonmoista myrkkyä. Pitäisi varmaan opetella juomaan kahvia.

Koulussa käymme läpi harjoitustöidemme käsikirjoituksia ja saamme vinkkejä omaan kirjoittamiseemme. Opettajamme Valtteri on todella ammattimainen ja kannustava. Kuuntelen korva tarkkana hänen sanojaan. Valtteri antaa ryhmällemme paljon mietittävää. Hän osoittaa meille käsikirjoituksemme kompastuskohdat, jotta voimme korjata ja kehittää visiotamme. Pidän ideastamme, mutta meidän täytyy tehdä paljon töitä, jotta siitä saataisiin hyvä.

Teoriaosuuden jälkeen aloitamme ryhmässämme aivoriihen. Minun kohdallani se tarkoittaa useita röökitaukoja. Pääsen helpommin pohdiskelutilaan tupakan kanssa. Tai niin ainakin itselleni väitän. Päivä kuluu ja tarina kehittyy, mutta loppuratkaisusta emme pääse yhteisymmärrykseen. Ei auttanut röökitkään. Perhana. Päätämme, että annamme ideoiden perkelöityä seuraavaan aamuun.

Koulun jälkeen lähden piipahtamaan keskustassa. Olen jälleen hyvässä seurassa. Sataa vettä. Meillä on sateenvarjo. Se on liian pieni meille kaikille. Ei se mitään. Seurueemme puhuu mystisestä ”Fafas” nimisestä paikasta. En ole koskaan ollut lähelläkään mitään Fafasia, mutta sen verran ymmärrän, että sinne olisi nyt päästävä. Minulle selviää, että legendojen Fafas on ravintola! Loistavaa, minulla on sudennälkä. Aterioimme ja lähdemme pyrkimään Annalaa kohti.

Kotona selviää, että olisi leffailta tiedossa. Kyllä se käy! Tai olisi käynyt. Emme koskaan päässeet katsomaan elokuvia. Päädyimme pelaamaan NHL:ää ja muita videopelejä. En haluaisi kehuskella, mutta minä ja partnerini voitimme oman ottelumme lukemin 6-0. Ei hassumpi tulos monen vuoden tauon jälkeen!

Loppuillan meno oli kovin väsynyttä, mutta erittäin hauskaa. Kokeilin facebookin live streamia. Yllättävän moni ihminen tuli paikalle kuikuilemaan perseilyämme. Mikä siinä onkin, että maanantait ovat niin kovin usein todella raskaita? Tässä väsymyksen tilassa en varmastikaan kykene ratkaisemaan moista yhtälöä.

Minulla ei oikeasti ole mitään loppulausetta tänään. Ei edes mitään näsäviisasta paskaa. Hyvää yötä.

– Arno, parkkis!


Tiistai 30.8.2016

Joku soittaa okarinaa yliopistolla. Kiskon röökiä ja hämmästelen melodian kauneutta. Tulee mieleen Rölli. Väitän kuulleeni myös muumimusiikkia. Minun on pakko jututtaa kyseistä miestä. Hän kertoo työskentelevänsä yliopistolla ja soittelevansa okarinaa aina sikaritauoillaan. Oikein mukava herrasmies. Olen tavalliseen tapaani hyvin kiusallinen, enkä muista kysyä hänen nimeään tai esitellä itseäni. Okarinan hehkutus on tärkeämpää. Näin nää menee kentällä.

Palaan röökiltä sisälle. Kirjoitamme ryhmämme kanssa lyhärimme käsistä. Löydämme yhteisen sävelen tarinan lopetukselle. Jee! Tästä on hyvä jatkaa kuvakäsikirjoitukseen.

Homma venyy neljään asti, mutta kaikki saadaan tehtyä. Teksti tulee jo korvista ulos. Onneksi siihen ei tarvitse palata enää tänään.

Palaan Annalaan hyvässä seurassa. Saan sähköpostilla muistutuksen Janitalta, joka antoi minulle tämän päiväkirjan kirjoittamistehtävän. Minun pitääkin lähettää tekstit jo tänään. Paniikki. Alan epäillä kaikkea kirjoittamaani ja koen itseni hieman huonommaksi ihmiseksi. Vittu. Ei auta panikoida. Täytyy toivoa, että ulosantini on 8/semi solid.

Paniikista huolimatta olen iloinen, kun olen saanut kirjoittaa ajatuksiani ja tapahtumaraportteja tässä projektissa. Iso kiitos Janitalle. Minä poltan nyt röökin ja mietin illan ohjelmaa. Tätä on vaikea päättää kasuaalisti. Olkaa mukavia toisillenne! Te ainakin olette olleet mukavia minulle.

– Arno, parkkis!


Titta Brunfeltd.

Titta Brunfeldt, valokuvaus


Keskiviikko

Ohjelmassa oli Voionmaa Tänään-nettijulkaisun tekemistä, johon tämäkin päiväkirja on tulossa.

Lisäksi otimme oppilaista “koulukuvia”, jokainen teki itselleen nimilapun, jossa tuli olla vähintään etu- ja sukunimi. Kuvattava sai päättää yhdessä kuvaajan kanssa kuvausmiljöön ja yksityiskohdat sekä tuoda omaa persoonaansa esiin kuvassa.

Aamupäivällä suuntasin journalistilinjan Anun kanssa pihalle ottamaan hänestä oppilaskuvaa. Olin bongannut edellisellä viikolla hauskan kuvauspaikan ja näytin Anulle ottamani kuvan sieltä, hän piti paikasta, joten suuntasimme sinne. Minulla ei ole erityisen paljoa kokemusta ihmisten, varsinkaan paikallaan olevien, kuvaamisesta.

Lounaan jälkeen tein yhdessä Ollin kanssa gallupkyselyä “Miksi Voionmaa” ja otin kuvat haastateltavista passikuvatyylisesti. Koska emme tavoittaneet kaikkia linjoja tänään, jatkamme maanantaina gallupin parissa.

Iltapäivällä suuntasimme Tahitin, Juuson ja Markuksen kanssa Sorsapuistoon ottamaan oppilaskuvia. Homma meni kirjaimellisesti puihin, sillä mallit innostuivat kiipeilemään puissa kuin oravat konsanaan. Saimme kuvat otettua ja lähdin puolijuoksua takaisin Tietopinniin ottamaan gallupkyselyyn vielä yhden kuvan.

Tämän viikon vietän ystäväni luona Tampereella, joten suuntasin keskustaan ja kiertelin muutamassa kaupassa odotellessani hänen soittoaan. Treffasimme Lidlillä, josta ostimme pullat ja jatkoimme hänen luokseen pullakahveille.

Ilta sujui kultaisennoutajan rapsuttamisen ja kuvien käsittelyn sekä tämän päiväkirjan kirjoittamisen parissa.

Torstai

Minulla ja Janitalla oli aiheena tutustua yhden linjan päivään ja tehdä siitä juttu Voionmaa tänään lehteen, joten menimme heti aamusta seuraamaan näyttelijälinjan päivää. Minä otin kuvia, ja hieman videotakin, Janitan kirjoittaessa muistiinpanoja. Päivä oli todella hauska ja mielenkiintoinen, tunteita riitti naurusta itkuun. Näyttelijät harjoittelivat kohtauksia joulukuussa ensi-iltansa saavaan näytelmään. Uskomatonta miten paljon he olivat saaneet aikaan kahdessa viikossa! Näytelmästä tulee takuulla todella mahtava!

Yritin saada kuviin vangittua mahdollisimman paljon eri tunteita ja ilmeitä. Luokkahuone oli kuvauspaikkana hieman haastava, pylväitä ja ikkunoita yms. levotonta taustaa joka puolella. Välillä istuin lattialla ja toisinaan seisoin tuolin päällä hakiessani parempia kuvakulmia. Aiemmin olen välttänyt viimeiseen asti korkeita ISO-arvoja mahdollisen kuvaan syntyvän kohinan vuoksi, mutta olen tämän kahden viikon aikana rohkaistunut käyttämään paljon laajempaa ISO-skaalaa.

Haastattelimme vielä muutamaa näyttelijää ja sen jälkeen lähdin ottamaan Tanjasta oppilaskuvaa. Päädyimme Koskipuistoon ottamaan “singin’ in the rain”-tyylisiä kuvia. Saadaksemme halutun kuvakulman sekä Tammerkosken taustalle, Tanja urheasti kiipesi valopylvääseen roikkumaan sateenvarjon kanssa.

Kuvat otettuamme, lähdin ystäväni luokse valitsemaan ja käsittelemään kuvia. Lopulta päätimme lähteä käymään ruokakaupassa. Kaupan sijaan päädyimme jotenkin kuitenkin yksille Bar Maciaan…

Perjantai

Kello soi taas aivan liian aikaisin aamulla ja talsiessani kouluun vaihtuivat kaikki liikennevalot punaisiksi aina ylittäessäni tietä.

Koulussa kävimme läpi missä mennään kuvien suhteen ja lehteen tulevia, jo otettuja kuvia, käytiin läpi. Katsomme aina yhdessä isolta tv-ruudulta läpi ottamamme kuvat ja käymme läpi kuvan histogrammin, ISO-herkkyyden, valotusajan ja aukon. Opettajamme Jason kertoo miten valotus on onnistunut ja miten sen olisi saanut onnistumaan paremmin. Saamme rakentavaa kritiikkiä kuvistamme niin opettajilta kuin oppilailta. On erityisen jännää miten eri tavalla muut näkevät kuvat, monesti omasta mielestä huonompi kuva on muiden suosikki ja toisin päin.

Koulun jälkeen kiirehdin ystäväni luokse pakkaamaan tavarani ja suuntasin noin 20 kiloa painavan reppuni ja kameralaukkuni kanssa bussilla rautatieasemalle.

Juna oli todella täysi ja univajeesta ja tavaroiden raahaamisesta johtuva väsymys ja päänsärky alkoivat pikkuhiljaa ärsyttämään. Mielessäni alkoi soida Kummeleista tutut laulun sanat “kun alkaa pännii, niin vedä kännii” joten suuntasin kohti ravintolavaunua.

Piccolollisen punaviiniä jälkeen olo oli letkeä ja tekstin tuottaminenkin sujui huomattavasti nopeammin. Ravintolavaunun tunnelmaa kohottamassa oli myös äänekäs polttariporukka.

Pari tuntia ravintolavaunussa istuttuani, suuntasin kohti bussiasemalla odottavaa pyörääni ja tajusin että olo oli ehkä hiukan liiankin letkeä pyöräilymatkaa ajatellen…

Pääsin kuitenkin kotiin asti ja kävin vielä koirien kanssa tunnin lenkillä, ennen kuin siirryin sohvalle löhöilemään.

Lauantai

Taisin olla aika väsynyt matkustamisesta, sillä viimeinen muistikuvani ennen sammumista on telkkarista näkynyt viime vuonna Voionmaalla opiskelleen dokumenttilinjalaisen lopputyö “Ajatuksien pieni kirja”.

Heräsin vasta aamulla sohvalta koirat kainalossa.

Koirat hoidettuani, notkuin tietokoneella kuvien muokkailun parissa ja latasin testattavakseni uusimman Photoshopin sekä Lightroomin. Pähkäilin Lightroomin parissa aikani, vain todetakseni, etten osaa käyttää sitä.

Olin tuhlannut aivan liikaa kallista siivousaikaani, joten oli pakko laittaa hihat heilumaan, sillä muutama ystäväni oli tulossa meille kylään. Pikavauhdilla tiskit likoomaan, imuri heilumaan ja tavarat paikoilleen.

Kaverieni saavuttua päätimme lähteä syömään johonkin, saimme kyydin kaverini tuttavalta, joka liittyi seuraamme ravintolaan. Tyyppi oli kuin ilmetty Jethro Rostedt bisnesideoineen, näytti ja kuulostikin aivan samalta.

Ruoan parista jatkoimme drinkeille, jotka jäivätkin tällä kertaa yllättäin vain yhtiin. Vanhuus ja väsymys alkoivat painaa, joten yksimielisesti suuntasimme kotia kohti. Jethro vielä ystävällisesti heitti meidät kotiovelle.

Sunnuntai

Jos eilen olo tuntui aavistuksen siltä kuin olisin tulossa kipeäksi, niin tänään se iski päin naamaa, kurkku oli kipeä, nenä tukossa ja yskitti.

Lähdimme mieheni kanssa saattamaan ystäväni busseihin ja kävimme kaupungilla kahveilla ja ruokakaupassa. Oloni oli todella kurja ja kuumeinen, mutta kotiin päästyämme kävimme vielä koirien kanssa koirapuistossa.

Loppuillan tein kouluhommia, käsittelin kuvia ja yritin samalla oppia käyttämään uutta Photoshoppia.

Maanantai

Kello soi aamuviideltä ja oloni oli kauhea, kuumettakin oli, joten otin buranan ja toivoin parasta. Tunnin heiluttuani totesin olevani liian kipeä lähteäkseni pyöräilemään bussiasemalle sadan kilon tavaravuoren kera.

Loppupäivän käsittelin kuvia, kaikki niistäkin näyttivät ihan paskoilta ja harmailta ja kuvamasennus iski… Jostain syystä, näytön kalibroinnista huolimatta, värit ovat täysin erilaiset photarissa kuin kuvien esikatselussa.


Tiistai

Olin varma, että pääsen tänään kouluun, mutta aamulla olo oli vielä eilistäkin huonompi. Harmikseni jouduin taas sopimaan uudestaan loppujen Voionmaa Tänään-kuvien ottamisen.

Päivä kului lähinnä vaan lepäillessä ja vitamiinijuomia juodessa. Huomenna lähden vaikka pää kainalossa kouluun!

Kaisa Lappalainen psykologian konferenssissa.

Kaisa Lappalainen, psykologia

Torstai 25.8.2016

Puoli tuntia, sen verran aikaa olen varannut aikatauluuni päivittäin tämän päiväkirjan kirjoittamiseen. Olen nyt jo myöhässä, sillä omien ajatukseni kokoaminen tämän päivän osalta, vei jo puolet tuosta ajasta. Taitaa tänä iltana Netflixin katsominen jäädä vähemmälle…

Aamuni alkoi niin kuin kaikki muutkin. Herätys soi kello 7:00 jonka jälkeen seuraavan tunnin ajan valmiiksi asetettuja torkkuja on joka kymmen minuutin välein, eikä minulla ole mitään muistikuvaa noin kolmesta ensimmäisestä herätyksestä. Yritän saada itseni valmiiksi mahdollisimman nopeasti aamuisin, jotta jäisi aikaa minun henkilökohtaiselle suosikki aterialle, aamupalalle. Teen aina jotain samalla kun syön ja tänä aamuna se oli National Geography lehden selailu. Rakastan katsoa sen lehden kuvia.

Yleensä koulupäivämme alkaa kymmeneltä. Psykologian 2016 kongressin takia, minun täytyi olla yliopistolla jo vähän yli yhdeksän, jolloin päivän ensimmäinen symposium alkoi. Parasta aikaa meneillään oleva Psykologian kongressi on siis kolmen päivän tapahtuma, jossa on luentoja erilaisista psykologiassa juuri nyt pinnalla olevista tutkimusaiheista. Tänä vuonna kongressin aiheena on Ihmisen luonto – minä, muut ja maailma. On yhteisluentoja sekä rinnakkaisluentoja, joista saatoit itse valita mitkä luento aiheet olivat henkilökohtaisesti mielenkiintoisia ja mennä ne kuuntelemaan.

Me psykologian linjalla opiskelevat olemme siitä asti kun koulu alkoi kuunnelleet hehkutusta tästä kongressista. Se järjestetään joka toinen vuosi ja Tampereelle tapahtuma osuu kymmenen vuoden välein. Jos nyt oikein siis muistan. Vain senkin takia tilaisuus päästä mukaan oli erityislaatuinen.

Rehellisyyden nimissä minun täytyy myöntää että tämän päivän luennot menivät minulta erittäin pahasti ohi. Istuin kyllä ahkerasti kaikissa mihin ehti mennä, mutta istuin takarivissä tehden kouluhommia ja muita henkilökohtaisia asioita joita olin jo lykännyt liian kauan. Kun eilen suunnittelin aikatauluani missä ajassa haluan lukea psykologian ensimmäisen peruskurssin kirjan kertaalleen läpi, totesin että minun on pakko lukea sitä enemmän päivisin. Iltasin kotona keskittymiskykyni on erittäin huono. Joten jos haluaisin lukea tuon 700 sivua englanniksi lapsen kehityksestä, minun on pakko varata siihen selkeämmin aikaa ja kuroa kiinni hukkaan heitettyä aikaa.

Priorisointi, sen on ehkä suurin asia minkä olen huomannut että täytyy oppia. Sen lisäksi, että yrittää löytää keinon suorittaa annettu tehtävä mahdollisimman vähällä ajan ja energian kulutuksella saa parhaimman mahdollisen lopputuloksen. Sen takia en koe kovinkaan suuria omantunnon tuskia, että en tänään kiinnittänyt huomiota luentoihin.

Vaikka viimeiset kaksi päivää ovat olleet pitkiä ja paikallaan istuminen pitkiä aikoja kerrallaan on puuduttavaa, on myös ollut paljon taukoja joista ei ole pahemmin valittamista. Molempina kongressi päivinä olemme saaneet koulu lounaan lisäksi kahvia, leivonnaisia, coctail-herkkuja ja ilmaista kuohuviiniä. Mielestäni kongressin haitat ja hyödyt tasoittavat toisensa melko täydellisesti.

Kotiin yliopistolta tulin tänään kuuden aikaa illalla, mutta sen jälkeen luin vielä kouluaineistoa muutaman tunnin. Tänään onneksi onnistuin keskittymään ja pysymään oikeassa aiheessa. Eilen nimittäin yhden kuulemani luennon takia, joka jäi kaivertamaan mieleen luin useamman tunnin erilaisista mielenrappeuma taudeista. Mitä enemmän luin sitä enemmän heräsi kysymyksiä joihin halusin löytää vastauksen. Siihen katosi kaksi tuntia “turhaan” kun halusin selvittää mitä aivoissa kongreettisesti tapahtuu kun ihminen sairastaa Alzhaimeria.

Joka tapauksessa, jotta nyt en lähtisi liikaa harhailemaan oman ajatusketjuni perässä, palaan aiheeseen. Käytin siis muutaman tunnin vielä kouluasioihin, jonka jälkeen kaipasin irroittautumisen kaikesta ja kävin lenkillä. Sen jälkeen normaalisti teen iltapalan ja syön sen samalla kun katson Netflixiä. Saatan kuluttaa muutamankin tunnin iltasin juoden teetä ja katsoen TV-sarjoja.

Ennen kuin varsinaisesti menen nukkumaan, luen jotain hetken mikä on mahdollisimman erilaista kuin mitä koulussa luen. Viimeisin kirja jonka luin oli kauhu kirja nimeltä Bird Box. Kauhu on yksi lempi tyylilajeistani, niin kirjoissa, elokuvissa ja videopeleissä.

Odotan innolla tulevaa viikkoa, kun saan kirjoittaa tätä päiväkirjaa. Toivon että en kyllästytä ketään höpinöilläni. Yksi hyvä ystäväni aina nauraa minulle, sillä minusta ei kuulemma ikinä tiedä mitä päässäni liikkuu. Hänen yksi lempi harrastuksiaan seurassani on kysyä mitä ajattelen juuri sillä hetkellä tai mikä on ensimmäinen asia mikä tulee mieleeni nyt. Ja juuri nyt kun tätä kirjoitan niin mieleeni tuli, että jonkun täytyisi kehittää lämmitetty huopa ja että sen lämpötilaa pystyy säätämään viileästä lämpöiseksi.

Perjantai 26.8.2016

Aamu meni täysin ohi. Valvoin aivan liian myöhään, Netflixin pauloihin jämähtäneenä. Ehdin juuri ja juuri bussiin joka vei minut ajoissa yliopistolle. Edessä oli vielä viimeinen päivä Psykologian kongressia. Olin melkein jättämässä väliin päivän ensimmäisen luennon, sillä en olisi halunnut kiirehtiä aamulla. Onneksi menin sillä en olisi halunnut jättää sitä välistä.

Luennon aiheena oli aivot ja mieli aivovammakuntoutuksen haasteena. Se oli ainoa luento, jonka minulle henkilökohtaisesti kuulosti mielenkiintoiselta perjantai päivän vaihtoehdoista. Olin melkein myöhässä, mutta kiirehdin vielä hakemaan itselleni kaakaon yhdestä yliopiston kahviloista.

Koko luento oli melko mielenkiintoinen ja puhuttiin paljon millaista tukea aivovamman saanut ja hänen läheiset tarvitsevat. Tunti oli jo luentoa kulunut ja viimeinen puhuja nousi eteen. Naisen kasvot olivat aivan liian tutun näköiset, mutta en saanut millään mieleeni mistä tiesin hänet.

Olin lukenut hänen tarinansa useammasta eri lehdestä. Puhujana oli Saara Auvinen, noin kaksi vuotta sitten ratsastus työtapaturmassa sai vakavan aivovamman. Muutamana oireena oli muun muassa ajantajun kadottaminen eli ei kykene laittamaan tapahtumia aika järjestykseen, aloitekyvytön, kaikki tekeminen jää kesken, muistikatkoksia, tunne-ailahteluja ja kykenemätön erottamaan sosiaalisia vihjeitä, tarkoittaen sitä että jos joku kertoo surullisen asian hymyssä suin ei ymmärrä kerrotun asian olleen surullinen ja toisin päin.

Olen itse harrastanut ratsastusta kymmenen vuotta elämästäni, joten tämän naisen saavutukset hänen nuoreen ikäänsä verrattuna on minusta uskomattomia ja erittäin inspiroivia. Esimerkiksi monen muun saavutuksen rinnalla, hän oli ennen tapaturmaa suomen ratsastuksen para-olympia tiimin kouluttaja.

Saaran matka viimeisen kahden vuoden aikana on erittäin innoittava ja oli mahtava saada se kuulla häneltä itseltään. Uskomatonta kuinka periksiantamaton hän on kuntoutuksen haastavuudesta ja raskaudesta huolimatta. Näiden tapauksien kuuleminen saa aina omat ongelmat tuntumaan niin säälittävän pieniltä.

Omasta mielestäni kongressi oli iha ok kokemus. Paljon oli hetkiä kun toivoi että olisi jossain muualla, mutta kolmen päivän aikana tarttui myös muutama ihan mielenkiintoinen asia matkaan. Olin hieman pettynyt siitä kuinka perustavanlaatuisia tutkimuksia Suomessa ollaan tehty lähiaikoina. Taisin valita luennot hieman huonosti ja liian käytännön läheisiä aiheita, joista ei edes välttämättä saa kovin erikoislaatuisia tutkimuksia tehtyä. Kaiken kaikkiaan oli kyllä hieno mahdollisuus ja mielestäni jos saan jostakin edes yhden hyvän ajatuksen tai pohdinnan aiheen niin se oli sen arvoista.

Päivä loppui jo kahden aikaa ja olin niin onnellinen kun pääsin kotiin. Loppu päivänä ei tapahtunut kerta kaikkiaan mitään. Opiskelin hetken, katsoin Netflixiä totta kai ja kirjoitin ylös kaikkia eri maita ja paikkoja joihin haluan matkustaa. Yksin suurin haaveeni on päästä Uuteen-Seelantiin vaeltamaan. Katselin lentojen hintoja ja päätin meneväni ensi kesänä jonnekin palkintona tulevasta kevään pääsykokeisiin luku-urakasta. Peru ja Machu Piccu kuulostaisi myös erittäin houkuttelevalta kohteelta…

LAUANTAI 27.8.2016

Kuka ei rakastaisi vapaa-päiviä! Oli mukavaa vaihtelua herärä ilman, että torkutti kymmenen kertaa putkeen. Suunnitelmissa minulla oli matkustaa kotikaupunkiin Hyvinkäälle tervehtimään parhaita ystäviäni keitä en ollut nähnyt melkein kuukauteen. Tiesin että koulutehtävät painoivat päälle, mutta jos en menisi vaihtamaan kuulumisia kavereideni kanssa nyt, menisi vielä toinen kuukausi ennen kuin ehtisin näkemään heitä uudestaan. Syyskuu tulisi olemaan melko kiireinen minulla.

Juna matka meni siis rattoisasti opiskellessa. Hyvinkäälle saavuttua menin heti lounaalle lempi lounaspaikaan ja myöhemmin kahville kavereiden kanssa. Juttua riitti sillä kaikilla oli kuukauden tapahtumat kerrottavana.

Loppu päivä meni pianon ääressä, sillä en Tampereelle muuton jälkeen ole päässyt soittamaan. Olisi pitänyt lapsena opetella ahkerammin. En osaa soittaa kuin muutaman kappaleen. Nuottien lukeminen on minulle erittäin hidasta, joten suurimman osan ajasta päädyn vain improvisoimaan. Keskittymiskykyni herpaantuu niin helposti ja kyllästyn hetkessä nuoteista soittamiseen.

SUNNUNTAI 28.8.2016

Jäin Hyvinkäälle yöksi, vaikka alunperin minun piti tulla takaisin Tampereelle lauantai iltana jo. Olin antanut itselleni luvan olla tekemättä mitään kouluun liittyvää tänään, sillä tekemisen määrä alkoi hieman jo painaa päälle ja kaipasin yhden stressittömän päivän. Pyjamabileet jatkuivat yli puolen päivän ja vasta kahden aikaa, kun lähdin vanhempieni kanssa autolla takaisin Tampereelle, heräsin lopullisesti tähän päivään.

Koko viikonloppuna ei tapahtunut melkein mitään erikoisempaa. Suuri osa muitakin psykan opiskelijoita taisi käydä kotikaupungissaan, joten mitään kummoista yhteistä toimintaa ei ollut.

Illalla koti siistiksi, pyykinpesua ja seuraavan viikon suunnittelua. Kaksi ryhmätyötä ja noin sata sivua psykologian kurssikirjaa luettavana. Tulevan viikon tärkeimmät tehtävät jos olen kartalla pysynyt…

MAANANTAI 30.8.2016

Tyypillinen aamu. Heräsin ajoissa mutta uppouduin syömään aamupalaa ja selailemaan lehteä niin pahasti että myöhästyin bussista, joka olisi vienyt minut tarpeeksi ajoissa yliopistolle. Ensimmäisenä aikataulussa oli Tuiken oppitunti. Hän on toinen meidän tuutoreista ja hänen ohjauksella käymme läpi psykologian ensimmäisen pakollisen kurssin oppimateriaalia.

Hän on erittäin pirteä ja kupliva persoona. Pohdin aina, että miten hänellä voi riittää aika kaikkeen mitä hän tekee. Tuike on kolmannen vuoden psykologian opiskelija, cortexin eli psykologian ainejärjestön oppilaskunnan puheenjohtaja ja vielä meidän tuutorina. Some serious time management skills…

Tuiken tunnilla käsittelimme psykan kirjasta kappaletta 7. Aiheena siis lapsen käsitteellisen ymmärtämisen kehittyminen eli ymmärrys missä, milloin, miksi ja kuinka monta. Näin sivuhuomautuksena, tieteellisen tekstin kääntäminen suomeksi on erittäin vaikeaa välillä.ja ärsyttävää. Joitakin asioita vain ei pysty täysin kääntä suomeksi, tai ei ainakaan ilman pitkää selitystä.

Tunnin lopuksi harjoittelimme muistikorttien avulla aina niin ihania käsitteitä. Esimerkkinä mm. assimilation, axons, corpus callosum ja habituation. Siinä googlea vain käyttämään. Mutta se oli siis erittäin hyödyllistä. Itse olen aina tykännyt opiskella muistikorttien avulla. Varsinkin englannin kielessä. Erittäin näppärä keino oppia paljon sanoja nopeasti.

Lounastauon jälkeen meillä jatkui päivä Office-kurssin parissa, jossa siis harjoittelemme wordin, exelin ja powerpointin käyttöä. Ennen tätä kurssia kuvittelin osaavani käyttää näitä ohjelmia, mutta en ole tosiaankaan tajunnut mitä kaikkea niillä voi tehdä.

Koulu loppui kolmen aikaan, mutta opiskelu ei. Menin linnaan eli yliopiston pääkirjastoon opiskelemaan ja tekemään muita kouluhommia, kuten tämän päiväkirjan kirjoituksen. Siellä vierähti vielä muutama tunti ja kuuden aikaa vihdoin pääsin kotiin rentotumaan ja viettämään vähän vapaata-aikaa.

TIISTAI 30.8.2016

Aamu oli yhtä jännittävä kuin kaikki muutkin. Tänään meillä oli sama aikataulu kuin eilen. Ensin puolet psykan opiskelijoista oli Tuiken tunnilla ja loput office-kurssilla.  Kävimme seuraavan kappaleen psykaa läpi ja loppu tunnista leikimme muistikorteilla. Lounaan jälkeen ryhmät vaihtoivat osia. Ryhmä jossa minä olen, meni office tunnille iltapäiväksi. Koko loppu viikko tulee olemaan tuolla samalla rytmillä. Minä menin kirjastoon opiskelemaan officen sijaan, sillä olen hieman luku aikataulustani jäljessä.

Opiskelun jälkeen kävelin hieman keskustassa ja istuin puistossa. Pitihän sitä nauttia viimeisistä lämpöisistä päivistä! Lopuksi vielä retki koskikeskukseen ostamaan reppua kouluun. Kannettavaa on erittäin ärsyttävä kantaa mukana kun on vain käsilaukku, johon se ei edes mahdu kunnolla.

Erittäin kiireinen päivä alkaa olla ohi. Tänään oli paljon omia menoja hoidettavana, jonka takia ei ole kovin erikoista kerrottavaa tästä päivästä, mutta nyt voin vihdoin rauhoittua ja hautautua sänkyyn. Huomenna on ainoastaan yksi oppitunti, joka alkaa vasta yhdeltä, joten menen aamusta yliopiston kirjastoon opiskelemaan ennen sitä yhden toisen psykologian opiskelijan kanssa.

Ensiviikolla alkaa vihdoin yliopiston kurssit ja aloitamme opinnot matematiikan tilastotieteen kurssilla. Toisaalta odotan innolla, sillä omalla tavallaan pidän matematiikasta, mutta tiedän tilastotieteen olevan melko haastavaa. Saa nähdä kuinka pulassa olen ensimmäisen tunnin jälkeen, sillä en ole laskenut melkein yhtäkään matematiikan tehtävää lukiosta valmistumisen jälkeen, josta siis on jo kolme vuotta. Saa nähdä mitä muuta tämä vuosi tuo tullessaan!

Toimittaja: Janita Kanninen
Kuvat: Marja Vastamäki

Aiheeseen liittyvää

Vastaa