Hän seisoo lokakuun hämärtyvässä illassa, kaupungin valojen loistaessa ympärillä. Kiireiset kulkijat kiitävät omia polkujaan, kuin muurahaiset keossaan. Hän kannattelee käsissään suurin sinisin kirjaimin koristettua kylttiä, suo vilpittömän hymyn, pyytäen vain pientä hetkeä, mutta se on liikaa. Kaikki kulkevat hänen ohitseen. Niin minäkin.

On helppo uskotella itselleen olevansa kiireinen. Huomaan usein kulkevani vain kiiruhtaen eteenpäin miettien, mitä kaikkea pitäisi vielä ehtiä tekemään. Sen sijaan voisin pohtia, onko kiireeni todellista. Miksi minä olen yksi ohikulkijoista?

Maailmassa tuntuu vallitsevan kiireen ihannointi. Täytyy luoda vaikutelma siitä, että on kiireinen. Siitä, että elää aktiivista ja tehokasta elämää. On aikaansaava ja päämäärätietoinen. Mitä täydempiä kalenterin sivut ovat, sitä merkityksellisempää ja rikkaampaa elämä on.

Kiireen varjoon jää helposti moni olennainen asia. Kaksi viikkoa sitten minulla alkoi syysloma. Istuin bussissa matkalla kotiseudulleni, nojasin ikkunaan ja ajattelin, miten ihanaa on päästä viettämään aikaa perheen ja ystävien kanssa ja kuinka ottaisin viikon mittaisesta vapaastani kaiken irti. Lomaviikon jälkeen olin kuitenkin niin uupunut, että toisen viikon palautumisloma olisi tullut tarpeeseen. Silloin pysähdyin miettimään.

Milloin viimeksi kävin katsomassa isovanhempiani? Olenko muistanut syödä hyvin? Milloin viimeksi ihailin puiden taakse putoavaa ilta-aurinkoa tai nautin pitkistä yöunista? Kuinka kauan on siitä, kun nauroin vatsani kipeäksi? Mikä oikeastaan on tärkeää, yksi suoritettu kalenterimerkintä lisää vai enemmän aikaa sille, mitä juuri nyt tekee mieli tehdä?

Kiire myös tekee meidät sokeaksi omalle turhamaisuudellemme. Onko oikeutettua hermostua siitä, jos nettiselain ei heti aukea tai jos juna on muutaman minuutin myöhässä? Jollekin toiselle piinaava odottaminen voi olla arkipäivää.

Vaikka päivämme täyttyisivät kiireestä, olisi hyvä muistaa välillä pysähtyä. Katsella ympärilleen ja avata silmät asioille, jotka kiireessä jäävät huomaamatta. Kadulla päivystävä feissari olisi varmasti kiitollinen, jos seisahtaisin hetkeksi kuuntelemaan mitä hänellä on sanottavana. Juttutuokion jälkeen luultavasti molemmille tulisi hyvä mieli. Junaa odotellessa voin vaikka soittaa isoäidille ja kysellä kuulumisia. Pienet itsestä lähtevät valinnat voivat saada aikaan paljon hyvää.

Hän seisoo syksyn viimassa kylpevällä kadulla kannatellen käsissään tuttua sinikirjaimista kylttiä. Ihmiset kiitävät omiin suuntiinsa, kuin jokaisella olisi kiire jonnekin. Hän hymyilee toiveikkaasti pyytäen vain pienen hetkisen aikaa. Kaikki kulkevat hänen ohitseen. Minä pysähdyn.

Teksti: Anu Pekonen

Kuva: Milka Koskinen

Aiheeseen liittyvää

Vastaa