Minä valitsen lapsen. Ehdottomasti. Nykyhetken terrorismi ja mediatehokkuus tuovat kuoleman jokapäiväiseen elämäämme. Maapallon toisella puolella elävien ihmisten hengenlähtöä sympatisoidaan täällä asti. Sympatian määrä on kuitenkin paljon suurempi nuorten kohdalla. Minkä ihmeen takia?

Keskustellessani pöytäseurueessa ystäväni lapsen kuolemasta, oli jälleen aika miettiä asioita rationaalisesti. Ihmisille on jostain kumman syystä muodostunut tunnevamma, jossa ’’elämä vielä edessä’’– nuoren menehtyminen on raskaampi kuin aikuisen. Mietitään hetki.

Kuvittele itsesi tilanteeseen, jossa joudut valitsemaan näiden kahden elämän välillä. Vertailet hetken ja päädyt sinulle iskostettuun ratkaisuun nuoremman säästämiseksi. Olisi kuitenkin syytä miettiä kuoleman laukaisemaa lumipalloefektiä. Pienen lapsen vanhemmat surevat, mutta onhan aikuisellakin vanhemmat.

Aikuinen on luonut elämänsä aikana suuren sosiaalisen piirin johon hän vaikuttaa. Hänellä on oma paikkansa yhteiskunnassa. Lapsen tarhakaverit eivät ymmärrä tapahtunutta, eikä syvempiä ihmissuhteita ole kerennyt muodostumaan edes omassa suvussa. Yrityksen menetys ja suru riittävät jo yksinään tekemään aikuisen kuolemasta painavamman asian. Puhumattakaan henkilöön käytetyistä resursseista ja lukuisista ystävyyssuhteista. Vanhan puun kaatuminen on usein huomattavasti vahingollisempaa kuin nuoren puun.

Aikuisen kuoleman vaikutus yhteiskuntaan ja ympäröiviin ihmisiin on moninkertainen lapseen verrattuna. On siis aika lopettaa pienokaisten elämän nostaminen muita arvokkaammaksi. Rantaan huuhtoutunut kuollut syyrialaispoika. Tämä on todella kauheaa. Totta kai se on, kaikki kuolema on kauheaa. Pojan silmissä vilissyt filmi oli vain todennäköisesti huomattavasti lyhyempi kuin hänen vanhempiensa.

Teksti: Jaakko Virolainen     Kuvat: Milka Koskinen

Aiheeseen liittyvää

Vastaa