Asuin ennen maalla. Reilut yhdeksäntoista vuotta, jos tarkkoja ollaan. Kauppaan oli 25 kilometriä ja ensimmäinen naapuri löytyi puolentoista kilometrin päästä. Elo oli rauhallista ja hiljaista. Oikein mukavaa. Se vain ei riittänyt minulle.

Luulin olevani kaupunkilaistyttö, joka vain sattui syntymään maaseudun rauhaan. Uskoin, että sydämeni pumppaisi verta kaupungin sykkeen tahtiin ja että ikkunan alta ohitse kiitävien autojen ääni tuudittaisi minut paremmin uneen kuin mikään iltasatu koskaan. Ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen aikani koitti. Minä, maalaistyttö pakkasin kassini ja muutin Tampereelle.

Takapihalla märehtivät lehmät vaihtuivat skuuttaaaviksi jonneiksi. Vehreät pellot muuttuivat asfaltilla rällääviksi amisautoiksi. Ei ole omaa järveä vaan yleinen uimaranta. Lenkkipolut ovat valaistut ja parhaat kaverit asuvat yläkerrassa. Unelmani kaupunkilaisuudesta kävi toteen.

Vastoin kaikkia odotuksiani, päähäni kuitenkin pongahti ajatus siitä, että maalla oli mukavampaa. Ikävä tuli polttavana syyslomaviikon jälkeen. Maalaisuus oli yhtäkkiä aivan parasta. Kaikki, mikä siellä ennen ärsytti, oli kadonnut. Äidin mätkätys kuulosti sulosoinnuilta. Koirien räksytys keskellä yötä ei saanut minua kiristelemään hampaita. Pitkät ajomatkat tuntuivat kestävän vain sekunnin.

Maaseudun kaipuu iskeytyi minuun kuin piikki lihaan. Se sai minut miettimään. Elän unelmaani kaupungissa, mutta juureni kiskovat minua takaisin maalle. Olisikohan mahdollista, että saisin siirrettyä rakkaan farmini tänne? Jos tunnet jonkun, joka vuokraa peltoa, ota minuun yhteyttä. Voisin lennättää kotitalon, navetan, perheeni ja kaikki elukat tänne Tampereelle ja sijoittaa heidät asumaan sinne pellolle. Helikoptereita vuokraavat voivat myös ilmoittautua. Ehkä ikävän tunteet katoaisivat, jos perheeni ei asuisi neljän ja puolentunnin ajomatkan päässä.

Ehkä idea siitä, että lennättäisin lehmät helikopterilla Itä-Suomesta Pirkanmaalle, on vähän yliampuva. En kuitenkaan keksi mitään muutakaan. Sisäinen idealinkoni on ylikuumentunut ja posahtanut säpäleiksi. Olen loukossa kaupungin ja maaseudun välillä.

Siksi pyydänkin apua teiltä, rakkaat kohtalotoverini. Tukahdutanko ikävän vai puksuttelenko maitojunalla takaisin kotiin? Kuinka te pääsitte tämän tilanteen yli? Tiedän, että olette siellä.

Teksti: Inka Tiainen

Kuva: Milka Koskinen

 

Aiheeseen liittyvää

Vastaa