Turun kaupunginteatterissa maaliskuun loppuun asti pyörivä, kolme kuukautta lisäaikaa saanut Varissuo-musikaali on Kokemus isolla K:lla. Se on raakaa voimaa ja energiaa sisältävä rykelmä tavallisista ihmiskohtaloista, jotka ovat tyytyneet siihen, mitä on, mutta silti haaveilevat jostain paremmasta – jostain, mikä antaa mahdollisuuden levittää vihdoinkin siivet omia juuria unohtamatta.

Koko musikaalin kantavin voima ja samalla se suurin teema on vanhempien välinen kontrasti lapsiinsa: siinä, missä uusi polvi on valmis jahtaamaan omia unelmiaan ja selvittämään, mikä on tuonut heidät juuri tähän pisteeseen, vanhemmat pysyvät passiivisina eivätkä suostu kertomaan siitä, mitä silloin joskus oli. On helpompaa olla hiljaa kuin vastata rehellisesti kysymyksiin. Se oli menneisyyttä se, ei sillä pitäisi olla enää väliä.

Vaan onpas sittenkin.

On selvää, että nuorison kollektiivinen tahto on pois. Pois Varissuolta, pois vanhempien ikeen alta, pois kohti omaa elämää. Helppoa se ei kuitenkaan ole, vaan elämä potkaisee aina hieman kovempaa päähän, vaikka sitä kuinka yrittäisi tosissaan. Tämän saa kokea erityisesti 17-vuotias Nadia (Lisa Nikula), jonka täytyy tehdä liian nuorena se suurin valinta: tarttuako elämänsä mahdollisuuteen laulaa koko maailmalle vaiko pitää känni-illassa alkunsa saanut vahinkoraskaus. Tilanteen tekee vaikeaksi isä Asko (Aarni Kivinen), johon ei saa yhteyttä apaattisuuden ja välinpitämättömyyden verhon läpi.

Pois kotoa onnistuu pakenemaan kuitenkin Rafa (Chike Ohanwe), jonka kohtaloksi meinaa jäädä valmentaja-äiti Saritan (Riitta Salminen) unelman toteuttaminen, ei hänen itsensä. Viimeiseksi otteluksi jää tahtojen taistelu kodin seinien sisällä oman äidin kanssa. Aikuistumisen puolesta taisteleva Rafan tarina onkin ehkä Varissuon elämistä se kaikista realistisin, koska kukapa meistä ei olisi tuntenut vähintään kerran oloaan kotona huonoksi: että ainoa olemassaolon tehtävä on olla välikappaleena vanhemmilleen, jotka nyt elävät unelmiaan lastensa kautta omien mahdollisuuksien ollessa osa menneisyyttä.

Menneisyytensä joutuu perustavanlaatuisesti kohtaamaan myös Mikael (Severi Saarinen), jonka hartioille heitetäänkin yhtäkkiä vastuu ja vanhemmuus teini-ikäisestä pojastaan Benistä (Toivo Kouki, osan esityksistä Eemeli Heiniö), kun lapsen äiti, yksinhuoltaja Ilona (Pauliina Saarinen) sairastuu syöpään ja hoidot alkavat. Mikael oppii kantapään kautta, että ollakseen uskottava isähahmo pitää olla vähän tietämätön maailmasta, mutta laittomuuksien tekeminen on myös varsin hyvää plussaa. Vaikka Ilonaa ja Beniä kuvaillaan useasti taistelupariksi, tätä suhdetta ei kuvata millään tapaa, ja perheen tarinan potentiaali valuu hukkaan. Ilonan ainoaksi tehtäväksi jää olla pelkkä juonen väline, jonka sairastuminen toimii katalysaattorina isän ja pojan välien korjaamiselle.

Ja sitten on Reijo.

Reijo (Mika Kujala), joka on ylpeä tyttärestä, jonka kanssa ei ole väleissä, mutta jolle uskaltaa soittaa vuosien jälkeen ja pyytää käymään, kun tämä seuraavan kerran on Suomessa. Suurimmaksi esteeksi välien korjaamiselle osoittautuvatkin menneisyyden isot virheet, joita ei voi enää korjata. Kun tytär on aikuinen ja rakentanut jo omaa elämäänsä maailmalla, on vaikea hyväksyä isähahmoa, joka oli lapsuudessa uhka omalle turvallisuudelle. Vanhemmuus ei käytännössä ole sanan arkkityyppi, vaan ennen kaikkea titteli, arvo, joka ei ole itsestäänselvyys vaan jotakin, mitä ansaitaan omilla teoilla ja läsnäolemisella.

Vaikka tämän Turku-trilogian päätösosan pitäisi olla pääsääntöisesti tarina lähiöelämästä, on se viljelty täyteen opetuksia elämästä. Varissuo on loistava muistutus siitä, että onnellinen loppu ei ole aina sitä, mitä itse haluaa tai edes odottaa: että joskus epävireinen laulunluritus ja pussillinen pakastelihapullia ei riitä poistamaan vuosikausien virheitä ja kipua sukupolvien välillä. Että täytyy vain muistaa, kuinka jokaisella on väistämättä oma elämä elettävänä, eivätkä lapset ole vanhemmilleen mitään velkaa hyvässä eikä pahassa.

Palefacelle tyypillisen nopeatempoisen riimittelyn ja sanojen lataamisen lomassa Varissuo antaa kuitenkin sen kaikkein tärkeimmän opetuksen ja muistutuksen: joskus kaikkensa antaminen ja tosissaan yrittäminen ei vain yksinkertaisesti riitä, mutta siitä huolimatta jonkinlainen loppu on aina olemassa – vaikka se kuinka epätodennäköiseltä sillä hetkellä tuntuisikin.

Varissuo on nähtävissä Turun kaupunginteatterissa 30.3.2019 asti. Lisätietoja ja liput kaupunginteatterin sivuilta.

Teksti: Aisha Benahmed
Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun kaupunginteatteri

Voitsiraati arvostelee huomionarvoisia teoksia musiikin, elokuvien, teatterin ja kirjallisuuden maailmasta

Aiheeseen liittyvää

Vastaa