Toinen toistaan upeammat valokoristeet valaisevat parhaillaan Tampereen keskustan katuja, mutta monelle ulkopaikkakuntalaisille tempaus on täysi mysteeri. Mistä tässä jouluvalojen varaslähdössä oikein on kyse?

Ylitän suojatien. Liikennevalojen tiheä naputus kertoo, kuinka paljon minulla on aikaa. Bussit huristavat rämistäen ohitseni. Katua reunustavista puista roikkuvat ristikkoiset valopallot kimaltelevat marraskuisen illan hämärässä. Hämeensillan yllä loistavat uljaat sirkushevoset toivottavat minut tervetulleeksi tutkimusmatkalleni. Olen saapunut tuoreena Tamperelaisena kaupungin ytimeen selvittämään vuoden pimeimmän ajan valaisevien valoviikkojen salaisuutta.

Kuljen pitkin Hämeenkatua. Tunnustelen askel askeleelta ohuen lumikerroksen luomaa tunnetta jalkojeni alla. Nuuhkin raikasta pakkasilmaa ja tarkastelen ohikulkevia ihmisiä. Heidän huuliltaan tupruaa höyryä. Vedän keuhkot täyteen kylmää ilmaa, puhallan sen ulos ja seuraan, kuinka se tupruaa hiljalleen ylöspäin kadoten lopulta kokonaan.

Yläpuolella ratsastavat valohevoset ovat vaihtuneet hauskoiksi pöllöiksi. Pöllöjä seuraa puun muotoiset valokoristeet, sitten suloiset linnut ja sen jälkeen kaksi kettua valkoisine hännänpäätyineen. Tien sivuja piristää edelleen valopalloista täytetyt kimmeltävät puut, joiden viimeisetkin lehdet ovat pudonneet.

Edessäni kävelee ruutuisessa villakangastakissaan nainen. Hän pitää kädestä pientä tytärtään, joka tallustaa vieressä toppahousut suhisten. Tyttö ihailee karvareunaisen huppunsa alta pimeyden rikkovia valokoristeita, nykii äitiään hihasta ja pyytää häntäkin katsomaan. Kaksikko jatkaa matkaansa kääntyen viereiselle bussipysäkille. Astelen heitä kohti, hymyilen ja kysäisen olisiko heillä hetki aikaa pikaiselle juttutuokiolle. Nainen myöntyy ystävällisesti.

Olen kiinnostunut heidän ajatuksistaan ja mietteistään valoviikkoihin liittyen. Nainen pohtii hetken. — Mielestäni valot tuovat valtavan määrän iloa pimeyden keskelle, vaikka ne kuluttavatkin energiaa. On hienoa, miten kaupungin esteettisyydestä pidetään huolta. Tyttö on samaa mieltä. Hän ilmaisee kantansa leveällä hammashymyllä ja nyökkäyksellä kysyessäni ovatko valot hänen mielestään kauniita.

Matkani jatkuu Hämeenkadulta Näsilinnankadulle. Hiljalleen maahan putoileva lumisade yltyy voimakkaaksi pyryksi. Kadulla on vähän kulkijoita. Viimasta huolimatta pysähdyn katselemaan korkean kerrostalon seinään heijastettua figuuria.

Teos on tamperelaisen kuvataiteilija ja taidegraafikko Tomas Reganin käsialaa. Jylhän näköisenä seisova patsas esittää edestäpäin kuvattua mieshahmoa. Jään miettimään, esittääkö patsas kenties jotain tunnettua henkilöä, kunnes huomioni kiinnittyy lyhyen matkan päässä seisoskelevaan harmaantuneeseen herraan.

Kävelen miehen luokse kysyäkseni hänen mielipidettään valoviikoista. Hän kertoo valoviikkojen olevan Tampereen ylpeyden aihe. — Näitä valoja tullaan katsomaan kauempaakin, hän toteaa viitaten Keski-Suomessa asustaviin lapsiinsa ja lastenlapsiinsa.

Katselemme yhdessä kadun vasemmalla puolella kohoavan rakennuksen seinään heijastuvaa Virve Liljan graafista teosta. Lilja on Kangasalla asuva graafikko ja kuvataiteilija, mutta on alun perin kotoisin Helsingistä. Hänen teoksiaan on useissa kokoelmissa niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

En ole varma mitä kuva esittää, mutta se herättää mielenkiintoni kiinnostavalla muotoilullaan. Kuvasta tulee kaukaisesti mieleen jokin hyönteinen, koppakuoriainen ehkä. Teos jättää hauskasti varaa katselijan mielikuvitukselle ja omalle tulkinnalle.

Retkeni on määrä jatkua. Kiitän miestä, hyvästelen hänet ja lähden reippaillen kohti Satakunnankatua. Lumimyräkkä ei näytä laantumisen merkkejä. Nostan takin kaulusta korkeammalle. Näsilinnankadun ja Satakunnankadun risteyksessä minua odottaa toinen Tomas Reganin Suojelija/Tuhoaja- teoskokoelman teos. Edeltäjänsä tavoin tämäkin kuva on ryhdikäs ja veistoksellinen mieshenkilö, mutta siitä ei välity uhmakkuus, vaan jopa melankolinen ja haikea fiilis. Sivustapäin kuvattu hahmo tuijottaa kaukaisuuteen kuin hapuillakseen katseellaan jotain. Teosta silmäillessäni mieleeni hiipii ajatus, kuinka valotaide todella elävöittää Tampereen katukuvaa uniikilla tavalla.

Tutkimusretkeni viimeinen etappi on Finlaysonin tehdasalue Satakunnankadun pohjoispuolella. Siellä minua vastassa ovat upeat joulunpunaiset koristepallot ja niitä yhdistävät herkän kauniit valoketjut, jotka luovat sisäpihaan ainutlaatuisen lumoavan tunnelman. Seuraan edelläni hiljalleen käsikädessä käyskentelevää nuorta pariskuntaa, joka hetken kuluttua pysähtyy paikoilleen. Vaaleahiuksinen nainen sujauttaa kirjavat lapasensa paksun untuvatakkinsa taskuun, ottaa puhelimen esiin ja ikuistaa suloista sisäpihaa valaisevat pallot kuviksi.

Suuntaan kaksikon juttusille. Nainen on silminnähden onnessaan puheenaiheestamme. Hän hehkuttaa valojen tuomaa ihanaa tunnelmaa ja väittää Kaupungin olevan kauneimmillaan juuri näin pimeimpänä vuodenaikana,valojen syttyessä. Mies nyökkäilee ja myötäilee olevansa samaa mieltä.

Jätän nuorenparin sisäpihan lämpöiseen tunnelmaan toivottaen heille mukavaa iltaa ja jatkan matkaani kohti lähtöpistettäni. Näyttävät katuvaloja vuoraavat valokoristeet saattelevat minut takaisin Hämeenkadulle. Ennen kuin lähden tarpomaan kohti linja-autopysäkkiä ja kotia, pysähdyn vielä kerran ihailemaan ympärilläni kylpevää satumaista valomerta.

Vihdoin ymmärrän valoviikkojen salaisuuden. Ne eivät tuo valoa ainoastaan vuodenvaihteen pimeyteen. Ne tuovat valoa myös sydämiimme.

Valoviikoista:

  •  Valoviikot on 29.10.2016 alkava ja 12.3.2017 päättyvä tapahtuma Tampereella, jolloin erilaiset valot ja valoteokset piristävät kaupunkia vuoden pimeimpänä aikana.
  • Valot syttyvät illan hämärtyessä ja sammuvat arkisin iltakymmenen jälkeen, viikonloppuisin aamuviideltä
  • Jokavuotisen tapahtuman järjestää Tampere Tunnetuksi ry.
  • Ensimmäiset valoviikot järjestettiin syksyllä 1966 ja ne kestivät vain runsaat kolme viikkoa

 

Teksti ja kuvat: Anu Pekonen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aiheeseen liittyvää

Vastaa