Runot mielletään usein sellaisina, jotka aukeavat vain tietynlaisille ihmisille. Jotkut ajattelevat, etteivät he ymmärrä runoja, ettei heillä ole tarpeeksi jotakin “taiteellista” älykkyyttä. Runous ei kuitenkaan ole mitään elitistien korkeakulttuuria, eikä runon tarvitse olla esimerkiksi yhteiskunnallisesti merkittävä ollakseen hyvä. Venlan runoiltojen järjestäjä Venla Moisala painottaa, että jokainen ihminen on oman elämänsä runoilija.

Minkälaiset ihmiset kirjoittavat runoja? Tai jopa lukevat omia runojaan ääneen? Lokakuisena perjantai-iltana Bar Piilossa (joka nykyään kulkee nimellä Oma Bar) järjestetyssä Venlan runoillassa istumapaikat löytyvät helposti noin 20 minuuttia ennen tapahtuman alkua. Bar Piilo on pieni paikka, mutta tilan vähyys tuo intiimimpää tunnelmaa etenkin tähän tapahtumaan. Ihmiset juovat olutta, juttelevat, jotkut hääräilevät tekniikan parissa ja toiset vain katselevat. Ympärille vaivihkaa vilkuillessa panen merkille, että osallistujia on kaltaisistani nuorista myös vähän vanhempiin. Asettaudun aika lähelle mikrofonia ja saan heti varoituksen kännykästä, joka tallentaa tapahtumaa livenä Facebookiin. On kuulemma mahdollista, että jos juuri tässä istuu, niin saattaa näkyä kamerassa. Kamera on tosin suunnattuna enemmänkin mikkiä kohti, mutta kyllähän siellä live-feedissä oma otsa vilahtelee aika ajoin.

Runoillan järjestäjä Venla Moisala avaa illan omalla runollaan ja toivottaa kaikki tervetulleeksi – niin tamperelaiset, ulkopaikkakuntalaiset kuin turkulaisetkin. Tunnelma on paikanpäällä niin rento, että tiedän olevani oikeassa paikassa. Täällä ne tavalliset runoilijat runoilevat. Ja Moisalan mukaan tänään runoillaan kirosanoista.

Kuva: Elise Aaltonen

Kuva: Elise Aaltonen

Aloitamme tehtävällä. Pitää keksiä uusia kirosanoja. Hetken päässä lyö ihan tyhjää, mutta lopulta edessäni olevassa listassa on yhdeksän uuden uutukaista kirosanaa, kuten “jumalan julli”, “kantturan kettu” sekä “joulupukin jolokottimet”. Ja nyt yhtä näistä pitäisi käyttää instant-runossa, eli paikan päällä tietyssä ajassa kirjoitetussa runossa. Instant-runot lausutaan kukin vuorollaan lavalla, mutta jos ei itse tahdo lausua omaa runoaan, voi sen antaa myös Moisalan luettavaksi. Koko illan pyörii myös runokaraoke, jolloin pääsee esittämään jotain aiemmin kirjoittamaansa tai itselle muuten merkityksellistä runoa mikin eteen. Jos inspiraatiota ei meinaa millään saada, niin instant-runoihin voi hakea inspiraatiosanoja mikrofonin vieressä olevalta pöydältä oluttuopista. Inspiraatiosanoja kerätään kaikilta paikallaolijoilta ennen tapahtuman alkua ja ne voivat olla ihan mitä tahansa.

Ovatko runoilijat oikeasti vain ihan sekaisin?

Käsitys runoilijoista ja runoudesta on kieltämättä hieman vaikea. Henri Pulkkinen kappaleessaan Mainstream-Solo (albumilta Malarian pelko) kuvaa mielestäni osuvasti sekä hieman itseironisesti vallitsevaa käsitystä runoilijoista:

“Ja niille jotka runojaan lukee
Joko reikä tai kruunu sun päätä pukee”

Lyriikoiden mukaan siis itseään esiin tuovat runoilijat ovat joko jollain tavalla sekaisin päästään tai asettaneet itsensä muiden yläpuolelle. Kieltämättä mielikuva runoudesta on jotenkin vaikea. Runoutta ei koeta osaksi “tavallisten” ihmisten elämää tai arkea, vaan se on jotain, mihin tarvitaan korkeaa älykkyysosamäärää ja taitavia kirjoitustaitoja. Vain älykkäät ja sivistyneet henkilöt saavat nauttia runoudesta. Historiassa taiteellisuus ja luovuus kuuluikin usein vain varakkaimmille ja runoudesta nautittiin vain hienostuneesti ”paremmissa piireissä.” Runous käsitetään siis herkästi elitistiseksi korkeakulttuuriksi, joka käsitteenä on luotu vastakohdaksi viihdeteollisuuden tarjoamalle populaarikulttuurille.

Usein myös runojen kirjoittaminen tuntuu hankalalta, koska kirjoitetut rivit koetaan niin tekotaiteelliseksi tai kliseiseksi. On tietysti totta, että menestyksen saamiseksi pitää ehkä oikeasti hallita suomen kieltä suhteellisen hyvin, mutta eniten suosion saamiseen vaikuttaa onni. Toisaalta myös Pulkkisen julkaiseman runokirjan Post-alfan suosio on saattanut tulla suurimmaksi osin olla hänen musiikillisen menestyksen pohjalta.

Bar Piilon runoillan järjestäjä Venla Moisala on vahvasti sitä mieltä, että jokainen saa kirjoittaa runoja. Tekotaiteellisuuskin on hänen mielestään vain lähinnä epäaitoutta.

– Ei ole olemassa mitään koulutusta runoilijaksi, tärkeintä on vain kirjoittaa. Ja että kirjoittaa siitä, mikä on itselle jotenkin merkityksellistä ja aitoa, Moisala kiteyttää.

Venlan runoilta -tapahtumat lähtivät liikkeelle nimenomaan siitä, kun Moisala kyllästyi käymään runoilloissa, joissa tuntui, että runoilijat olivat paikalla vaan omaa egoaan pönkittämässä. Huhtikuussa 2015 Venlan runoilta starttasi silloisessa Kulma Kuppilassa. Aluksi runoilloilla ei ollut sen kummoisempia teemoja, mutta Moisala halusi illan kulkuun edes jotain selkeyttä. Moisala muistelee ensimmäisiä runoiltoja lämmöllä.

– Se oli ehkä vähän sellainen räkälä, joten siellä kaljalla olevat työmiehet vähän ihmettelivät, että mitä täällä oikein tapahtuu. Sitten kerran yksi näistä ronskeista työmiehistä tuli lausumaan oman runonsa mikin eteen. Se lämmitti mieltä.

Kuva: Elise Aaltonen

Kuva: Elise Aaltonen

Hyvä runo on kirjoittajalleen merkityksellinen

Perjantain runoillassa on todellakin paikalla hyvin monenlaista kulkijaa. Kukaan ei ole liian erikoinen, liian tavallinen tai liian vääränlainen tänne. Jotkut yltyvät huutamaan runokaraokessa omia runojaan, toiset puhuvat rauhallisesti ja haaveillen. Huomaan, että tietyt ihmiset käyvät usein mikin edessä lausumassa runojaan. Runoilloilla on ilmeisesti ihan tietyt vakituiset kävijät, mitä en toisaalta ollenkaan ihmettele. Tapahtumassa leijuva hyväksyvä ja rento tunnelma on koukuttavaa.

Bar Piilon tiloissa toiminta on jatkunut vuodesta 2016, tosin silloin baarin nimi oli Bar Kahvilla. Runoilloissa on ollut mukana myös muusikoita ja runoilijavierailijoita, kuten Pekka Kytömäki ja Arto Lappi. Kaikenlainen runous on tervetullutta, oli se sitten omaa tai ei. 

– Runon pitää vain olla sinulle itsellesi jotenkin merkityksellinen. Liikauttaa jotain sinun sisällä. Jotenkin herättää tunteita. Sellainen on myös mielestäni hyvä runo, Moisala pohtii.

Mikrofonin eteen astelee mies lausumaan juuri kirjoittamaansa instant-runoa. Hän on tavallisen suomalaisen näköinen mies, joka on käynyt lavalla useasti juuri tämän illan aikana. Hän on selkeästi käynyt runoilloissa ennenkin.

– Mä otin lusikallisen hunajaa, että tää tulis oikealla sävyllä, hän kertoo ennen kuin aloittaa kauniin runonsa lukemisen. Ja se tulee todellakin oikealla sävyllä.

“Ime kunnolla oon täyttäny mun pippelin myrkyllä”

Ilta kuluu vuorotellen instant-runoja kirjoittaen sekä runokaraoken runoja kuunnellen sekä lausuen. Aiheet runoillassa vaihtelevat rajusti. On runoja vitutuksesta, intohimosta, rakkaudesta ja rakastelusta. Karkealta kieleltä ei tietenkään vältytä: eräs käyttää tehostesanana käsitettä “viljonkan ruttupillu” ja naurua ei pysty kukaan pidättelemään. Vuorossa on rakkausrunon kirjoittaminen. Kuulemme kaikenlaista: rakkaudenosoituksia, rakkauden kaipuuta ja seksikuvauksia.

– Ime kunnolla oon täyttänyt mun pippelin myrkyllä, kuuluu miesrunoilijan suusta hänen lausuessa omaa rakkausrunoaan ja yleisö Bar Piilossa rämähtää hieman hämmästyksen sekaiseen nauruun.

Koen palavaa halua itsekin lausua ääneen yhden oman tekstini ja vaivihkaa lisään siihen muutaman kirosanan. En yleensä jännitä esiintymistä, enkä jännitä nytkään, koska Piilossa on hyväksyvä tunnelma. Jokainen saa lausua ihan minkälaisia runoja vain tahtoo. On ihmiselle luonnollista hakea hyväksyntää. Meistä kaikki haluavat kertoa ajatuksensa ja tunteensa jollekin toiselle. Kuulluksi tuleminen on myös tärkeää ihmisen psyykkeen ja henkisen hyvinvoinnin kannalta, eihän kukaan halua tuntea oloaan yksinäiseksi. Etenkin jos kirjoittamasi teksti on itsellesi niin merkityksellinen, että haluat muidenkin ymmärtävän sen. 

Olen lumoutunut näiden kaikkien ihmisten taidosta: paikalla kuulee kekseliäitä, nerokkaita, hauskoja ja koskettavia sanailuja. Eikä sillä loppujen lopuksi ole mitään väliä mitä siellä mikrofonin edessä sanoo, muutakuin itsellesi. Kukaan ei arvostele, ei tuomitse eikä arvioi sinun runoasi. Ja juuri se on mielestäni kaikkein hienointa täällä. 

Oma toiseksi viimeinen lausumani runo tärisyttää käsiä. Olen innoissani lappusella olevista riveistä. Olen innoissani siitä, että saan kertoa ne kaikille muillekin. Tehtävänä oli siis rakkausrunon kirjoittaminen – tietysti kirosanoilla sävytettynä. Minä lausun runon rakkaudesta, jota vielä ei ole edes olemassa.

“Suru koskettaa meitä kaikkia vuorollaan

Kuva: Elise Aaltonen

Kuva: Elise Aaltonen

me kaksin emme

tunne helvetinkään lieskoja

sydämessä tuntuvat saatanan kipeät tunteet

vittu mä vihaan niitä

onneksi se kaikki unohtuu

kun jumalauta rakastan sua

sinä tuntematon

et ole edes olemassa elämässäni

sekin vituttaa

ei elämästä saatana selviä hengissä

sinä joku jossain

rakastan sua niin perkeleesti”

Teksti: Terhi Heikkinen

Kuvat: Elise Aaltonen

Vastaa