– Olisko heittää vitone?
– Ei ole.
– En käytä käteistä.
– Periaatteen vuoksi en anna.

Olemme kuvaajien kanssa kauppakeskus Duossa Tampereen Hervannassa. Olen pukeutunut epämääräisesti, minulla on meikkiä naamassa ja muovipussillinen tyhjiä tölkkejä. Näytän väsyneeltä tai todella kipeältä. Ihmiset vilkaisevat nopeasti ja kääntyvät sitten äkkiä katsomaan pois päin, katsekontaktia vältellään. Pokkani ei meinaa pitää. En ihan vielä tajua, miten vakavalla asialla oikeastaan leikimme. Tölkit kolisevat pussissa, ikään kuin varoituksena kunnon kansalaisille.

Istahdan suihkulähteen reunalle uuden sosiaalisen statukseni kera. Vastapäätä on hieno kellokauppa, joten tässä on pieni riski joutua häädetyksi.

Alan kyselemään ihmisiltä, jos heillä olisi antaa minulle viisi euroa. Vastaukset ovat perinteisiä: ”En.” ”Just nyt ei satu olemaan.” ”Justiinsa joo.” Ohikulkijat eivät kierrä minua kaukaa, mutta he yrittävät olla huomaamatta minua. Aluksi kerjääminen tuntuu hankalalta, etenkin ihmiselle, jonka on vaikea pyytää edes apua. Se kuitenkin helpottuu kokemuksen myötä, en enää välitä.

Ohitseni kulkee vanha rouva. Aluksi hän ei kuule mitä sanon, mutta vastaa sitten. Hän voivottelee, kun haluaisi auttaa, mutta eläke on pieni ja lääkkeet kalliita. Soperran jotakin epämääräistä vastaukseksi, en tahdo vaivata vanhusta enempää. Yllätyn hieman, kun hän haluaa jatkaa juttelua ja istahtaa vierelleni.

4

Kuva: Petra Vuorinen

Rouva alkaa kysellä:

– Etkös kuitenkin saa Kelalta tukia?

– Eikö noin nuoren ole helppo päästä opiskelemaan?

Tajuan, ettemme ole luoneet minkäänlaista taustatarinaa. Mörisen taas jotain vastaukseksi. Mummo alkaa kaivaa käsilaukkuaan ja tarjoaa vitosen seteliä.

– Ota tuosta.

– Kiitti, mut emmä tarvii.

– Ota nyt.

Tässä vaiheessa tunnen tarvetta paljastaa, että minulla on kaikki hyvin. Vedän taskustani kirjallisen todistuksen, jossa selitetään mitä olen tekemässä. Kerron, että saan kyllä opintotukea, eikä rahasta ole kriittistä pulaa. Silmäiltyään paperia rouva tarjoaa edelleen vitosta, hän saattaa olla hieman höpsähtänyt. Suostuttelen mummon laittamaan setelin takaisin käsilaukkuun ja kysyn, miksi hän haluaa auttaa.

Raili on 87-vuotias ja haluaa esiintyä jutussa vain etunimellään. Hän kertoo, miten on ollut myös pohjalla.

– Äiti vietiin sairaalaan, kun olin kuuden vanha. Jouduin lastenkotiin, josta karkaisin viikon päästä mummoni luokse. Mummokin joutui lopulta sairaalaan, joten minut potkittiin talosta pihalle. Tavarat olivat melkein vuoden ulkona. Eikä ollut sukulaisia tai ystäviä, jotka olisivat voineet auttaa rahallisesti. Olen ollut koditon, rahaton ja toisten tuuppima, mutta olen aina selvinnyt.

Pitkän keskustelun päätteeksi Raili suuntaa kauppaan, minne oli menossa. Itse jatkan vaeltamista Duossa. Huomaan jo valmiiksi aavistuksen laahustavan kävelytyylini muuttuneen entistäkin vetelämmäksi. Muovipussi tuoksuu väljähtäneelle kaljalle, viimeisetkin ohrapirtelöt ovat valuneet tölkeistä sen pohjalle.

Nyt istun uudella penkillä, yksin. Koen jälleen yllätyksen, kun viereeni istuu noin 50-vuotias mies sanomatta sanaakaan. Kerjään häneltäkin vitosta.

– Ei ole

– Onks sulla vapaapäivä, vai? Kysyn taas.

– Aina on vapaapäivä, oon eläkkeellä. Mies vastaa.

– No tekeeks sillä eläkkeellä mitää?

– Ainakin niin paljon, ettei täydy vitosia pummia.

Ensin huvitun miehen napakasta vastauksesta, mutta vakavoidun jälkeenpäin. Se tuntui henkilökohtaiselta ja se olikin, vaikkei sitä niin kannattaisi ottaa. Haluan lähteä tilanteesta ja ottaa etäisyyttä mieheen. Noustessani penkiltä näen kahden vartijan kävelevän kohti. Tavallisesti tuntisin oloni turvalliseksi, mutta nyt pieni ahdistus valtaa minut. En halua olla vartijoidenkaan lähellä.

Hetken kuluttua palaan samaiselle penkille, jolla istuu nyt toinen mies. Kysyn tutun kysymyksen.

5

Kuva: Tanja Lähteenmäki

– Ei ole tapana antaa.

Teen puhetyylissäni täyskäännöksen ja kysyn asiallisesti, miten ihmiset hänen mielestään katsovat syrjäytynyttä. Mies kertoo nimekseen Ismo Salmijärvi, 66, ja vastaa.

– Katsotaan kuin vanhenevaa naista, muodostuu näkymättömäksi muille. Ihmiset suojelevat näin itseään. On onnettomuus, kun jollekin käy niin.

Kiitän Ismoa, sillä kuvaajat viittovat minua suuntaamaan ulos. Vaellan kauppakeskuksen ulko-oville kuin miinakentän läpi, väistelen ihmisten vilkuiluja epävarmalla askeleella.

Ulkona istun maahan, ihmiset kiertävät minut hieman kauempaa kuin sisällä. Pummaan ohikulkijoilta, moni ei vaivaudu edes vilkaisemaan. Eräs valkotakkinen mies pysähtyy ja kysyy, onko kaikki hyvin. Kaksi naista seisoo ovien lähettyvillä, he vilkuilevat minua jatkuvasti kännykkään puhuen. Minneköhän he soittavat?

Onneksi kuvaajat ovat saaneet jo tarpeeksi materiaalia ja ehdottavat lähtöä. Suostun, olen ollut roolissa jo kyllin pitkään. Kävelen parkkipaikalle reippaasti, selkä suorana, mahdollisimman vähän kolistellen.

Tunnen itseni kuninkaaksi noustessani lämpimään autoon. Elämäni on helppoa.

Teksti: Arttu Heinämäki
Kuvat: Petra Vuorinen, Tanja Lähteenmäki

Vastaa