Aurinko paistaa kasvoilleni kävellessäni valokuvaajani kanssa kohti Tampereen rautatieasemaa. Olemme tekemässä jotain ennenkuulumatonta – nimittäin etsimässä feissareita, joita yleensä vältellään kuin ruttoa.

Feissarit eli toisin sanottuna varainhankkijat ovat kansalaisjärjestöjen, kuten Unicefin, Greenpeacen ja Amnesty Internationalin työntekijöitä, jotka pysäyttävät ihmisiä kaduilla yrittäen saada nämä lahjoittamaan haluamansa summan järjestölle hyvää tarkoitusta varten. Myös järjestön asioiden tiedottaminen kuuluu varainhankkijan työtehtäviin.

Kaduilla ihmisten pysäyttäminen ei miellytä kaikkia. Varsinkaan suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa tuntemattomille jutteleminen ei ole kovin yleistä. Niinpä varainhankkijoilla riittää haastetta.

Aiomme selvittää, mitä feissarin työvuoron aikana oikeasti tapahtuu. Ovatko suomalaiset niin tylyjä kuin uskoisi? Psykologisesta näkökulmasta on mielenkiintoista selvittää, miten varainhankkijan työ muuttaa ihmistä. Tuleeko feissarista tunnekylmä ihminen kaikkien torjuntojen johdosta?

Saavumme kirpeää pakkasilmaa turvaan rautatieaseman tunneliin, josta saattaisi löytää feissareita. Unicefin varainhankkija näkyvissä! Nuori mies järjestön sininen liivi päällään on juuri saanut nuoren suomalaisen miehen tekemään lahjoituksen. Melkoisen hyvä alku.

Sutirthi Majumbar on ollut feissarina töissä puolitoista kuukautta. Työpäiviä viikkoon kerääntyy kolmesta viiteen, ja päivien kesto on neljästä kuuteen tuntiin. Hän ei puhu kovin hyvin suomea, joten vaihdamme englantiin.

Ajoituksemme ei ollut kaikista otollisin. Kellon lähestyessä kahta Majumbarin vuoro on lopuillaan. Mies pysäyttää ahkerasti lähes jokaisen vastaantulijan, jonka ehtii. Feissari käyttää englantia, mikä saattaa olla englantia osaamattomille ihmisille helppo syy kieltäytyä.

Vanha nainen kieltäytyy kohteliaasti suomeksi tarjouksesta. Joku puhuu puhelimeen eikä kerkeä juttelemaan Majumbarille. Pitkä mies on selvästi matkalla jonnekin, mutta jää silti hetkeksi keskustelemaan. Lahjoitusta ei kuitenkaan tipu.

Nuori nainen kävelee Majumbarin ohi. Suoraa kieltäytymistä ei tule, ja varainhankkija kävelee tämän rinnalla hetken koittaen vakuuttaa asian tärkeydestä. Periksi ei anneta.

Punahiuksinen nainen jää juttelemaan melko pitkäksi aikaa. Kuulen keskustelusta, että hänellä on jo lahjoituksia muille organisaatioille, joten Unicefille ei rahaa löydy.

Feissaus on tuonut itsevarmuutta ja kykyä esittää asioita paremmin. Majumbar kertoo tapaavansa hauskoja ihmisiä työssään päivittäin ja suosittelisi hommaa kenelle tahansa.

Majumbarin vuoro loppuu, joten siirrymme seuraavaan kohteeseen.


Jehovan todistajat eivät mitään varsinaisia feissareita ole, mutta ovat joka tapauksessa kaduilla tiedottamassa ihmisille toiminnastaan. Rautatieaseman edessä on aina vähintään kaksi työntekijää ja koju, jossa on tiedotuslehtiä.

Vuorossa olevat Pertti Tuominen ja Katri Immonen kertovat, että rautatieaseman työpiste on ollut samalla paikalla neljä vuotta. Uusi lehti ilmestyy kojulle kerran kuukaudessa.

Jehovan todistajien taktiikka on erilainen kuin feissareilla. He eivät lähesty ketään, vaan odottavat, että ihmiset lähestyvät heitä. Kahden tunnin vuoroissa kerrallaan työskentelevä Tuominen kertoo, että ihmisiä tulee juttelemaan joskus yksi tai kaksi, joskus ei yhtään.

Siirrymme metsästämään lisää feissareita. Syöpäsäätiön varainhankkijat ovat kuulopuheiden mukaan tänään liikkeellä.

Pitkän kävelyn jälkeen törmäämmekin kyseisten järjestön feissariin. Tuuli Luminen kertoo olleensa Suomen Varainhankintatoimiston kautta töissä marraskuusta asti. Nykyään kolme päivää viikossa työskentelevä nainen kertoo, että enää ei ota torjumisia henkilökohtaisesti.

Useimmiten ihmisten veruke juttelematta jättämiseen on kiire.

Lumisella alkaa tauko, joten siirrymme kadun toiselle puolelle hänen työkaverinsa kiusaksi.

Jonna Sihvonen varoittaa, että tänään on ollut huono päivä. Seuraamme hänen työskentelyään, ja väite osoittautuu todeksi. Osa ei edes viitsi huomioida feissaria, osa kieltäytyy kohteliaasti. Useimmat tyytyvät nyökkäilemään ja jatkamaan matkaansa.

Kylmän kangistaessa jäseniäni tajuan, että ei feissaaminen ole helppoa hommaa. Työ selvästikin kasvattaa luonnetta. Huomasin, että naiset ovat keskimäärin kohteliaampia ja hymyilevät varainhankkijoille enemmän kuin miehet.

Vaikka ei olisi valmis lahjoittamaan rahaa, kannattaa muistaa, että feissaritkin ovat vain työtään tekeviä ihmisiä.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Feissaus

Teksti:  Markus Puolakanaho
Kuvat: Elli Ijäs

 

Vastaa