Myöhäinen rautakausi, viikingit idän kauppareiteillä ja ristiretket. Pakanat ja karhun kunnioitus. Savimaa säilöi historiaa meille tutkittavaksi.

Sepän vasara iskee rautaan. Tuli rätisee. Humiseva mystinen ääni kantautuu korviini ja täyttää mieleni. Tunnen olevani kaukana tästä ajasta.  Tuhat vuotta sitten rautakautisessa kylässä karhu oli maaginen hahmo ja esineitä saapui kauppareittejä pitkin kaukaa idästä asti.

Tampereen museokeskus Vapriikissa on esillä näyttely Birckala 1017. Näyttely on koostettu Pirkkalan Tursiannotkossa tehdyistä myöhäisrautakautisen kylän esinelöydöistä. Kylä löydettiin 1971. Varsinaisia kaivauksia alueella on tehty vuodesta 2012 lähtien. Löydöt ajoittuvat tuhatluvun molemmin puolin, mikä on ollut sekä rautakautta, viikinkiaikaa että ristiretkiaikaa. Näyttelyä täydentävät myös lähialueen kylistä tehdyt löydöt.

Tursia alias vedenhaltija

Näyttely alkaa historiallisella aikajanalla Pirkkalan alueelta viimeiseltä tuhannelta vuodelta. Taustalta kuuluu veden virtausta ja astun luonnon ympäröimään tunnelmaan.

Vitriinissä on kookkaan näköisiä rannerenkaita ja kaularengas. Hetken kuvittelen viikinkiaikaista naista käädyissään. Vauraat naiset käyttivät tällöin näyttäviä koruja, jotka olivat lähinnä pronssia. Tuhatluvun jälkeen hopea yleistyi. Vainaja sai korut myös mukaansa hautaroviolle.

Rannerengas, vesiuhri.

Teen nimitestin ja saan viikinkinimekseni Marjatta Sorsa. Ei kuulosta kovin hohdokkaalta. Sukunimiä ei tuolloin käytetty, mutta saatettiin keksiä liikanimiä jonkin ominaisuuden tai erikoisen tapahtuman vuoksi. Tursiannotkon nimeen liittyy myyttinen vesihirviö tursas. Tursia on myöhäisrautakautinen sana ja tarkoittaa vesihirviötä tai vedenhaltijaa.

Pienet savuiset tuvat

Tuijotan vitriinissä kohoavaa keihäänkärkeä. Kuinka ilkeää olisi joutua sen iskemäksi. Terä näyttää karkealta ja rosoiselta. Samoin miekat, jotka olivat koriste-esineitä ja statussymboleja, mutta myös käyttöesineitä.

Etenen ja astun sisään viikinkiaikaisen asumuksen pimeyteen. Istun taljalle seinän vierustalle. Minut valtaa tunne, kuin olisin ollut täällä ennenkin. Kiuas nurkassa hohkaa lämpöä, vastapäisellä seinällä on toinen taljojen peittämä laveri. Pystyn kuvittelemaan, kuinka täällä useampi ihminen istuu talvella kylmältä suojassa.

Tupien koko oli vain neljä kertaa kuusi metriä. Ne olivat hämäriä ja savuisia, kuin nykyinen savusauna. Siksi aikaa vietettiinkin enimmäkseen ulkona. Vaikka elämä oli työteliästä, oli joskus vapaa-aikaakin ja voitiin keskittyä vaikka yhdessäoloon, tarinointiin ja lepäilyyn.

Oppaamme Tiina Ranto kertoo, että viikinkiaikaan lapsia ei perheissä ollut kuin yksi tai kaksi. Syyksi matalaan hedelmällisyyteen on pohdittu ravitsemuksellisia asioita. Tuvissa kuitenkin saattoi yöpyä muita. Esimerkiksi yksinäisiä, joilla ei ollut varaa rakentaa omia tupia.

Miekan heiluttelu vaati voimaa

Seuraavassa huoneessa saan kokeilla rekonstruktiota aikakauden vaatteesta. Vedän päälleni tunikamaisen paidan. Se tuntuu mukavalta talvivaatteelta. Pian tulee kuuma. Kangas on paksua kudottua villaa.

Nurkassa on myös kaksi myöhäisrautakautisten mallien mukaan valmistettua miekkaa, joita saa varovasti kokeilla. Ristiretkiajan miekka on pidempi ja painavampi, viikinkiajan versio lyhyempi ja kevyempi. Kokeilen molempia. Ihan kevyt ihminen ei noita miekkoja ole heilutellut.

Kulkusten äänen uskottiin tuovan maagista suojaa. Oikealla hevosenkenkäsolki.

Kauppareittejä kauas itään

Kauppakaupunkeja ja markkinoita kasvoi Itämeren ympärille. Merellä purjehti niin kauppiaita kuin merirosvoja. Idänkauppaa tehtiin pitkin jokia, joita viikingit pitivät hallussaan. Turkiksia, orjia ja muita pohjoisen ylellisyystuotteita virtasi Lähi-itään ja Keski-Aasiaan asti. Yhdeksänsataaluvun lopulta lähtien turkiksille tuli kysyntää vaurastuvassa Länsi-Euroopassa. Myös Peräpohjolasta löytyy paikannimistöä, joka kertoo Pirkkalasta tulleista pyynti- ja kauppamiehistä.

Ontto linturiipus.

Silloiset kylät, niin kuin Tursiannotkokin, rakennettiin yleensä vesistöjen äärelle. Järvi oli nopea kulkureitti ja kalastus tärkeä elinkeino.

Sika röhkii aitauksessa. Tursiannotkossa tilat yhdistivät peltoviljelyä, kaskeamista ja karjanhoitoa. Huonompina satovuosina metsästys ja kalastus toivat lisäravintoa. Juomana koko perhe käytti mietoa olutta. Johtuen siitä, että puhdasta vettä ei ollut niin helposti saatavilla.

 

Käsitöitä ja kaukaisia helmiä

Seinällä roikkuu jopa räikeän kirkkaan värisiä lankavyyhtejä. Toisin kuin usein luullaan, menneisyydessä ei kuljettu harmaan ja ruskean sävyissä. Lankoja kasvivärjättiin ja muinaissuomalaiset käyttivät värikkäitä vaatteita jo tuhat vuotta sitten.

Seppäjumala Ilmarinen kuului silloiseen uskontoon. Sepät olivat arvostetuimpia käsityöläisiä, mutta parhaat ja kalleimmat viikinkiajan aseet ja metallilaadut olivat silti tuontitavaraa.

Värikkäät helmet makaavat lasin alla. Opas kertoo, että Tursiannotkosta on löydetty lasimassainen silmähelmi, joka on tutkimuksissa paikannettu Keski-Aasiaan asti. On epäilty mahdettiinko tuolloin tietää, mistä asti koru on tullut. Jännää ajatella, kuinka kaukaa ja kauan nuokin helmet ovat aikanaan matkanneet ja päätyneet tänne pohjoiseen kylään. Helmet ovat tiettävästi seilanneet jokia monta auringonnousua ja laskua. Kuulleet kauppiaiden huutoja ja vaihtaneet omistajaa.

Lankoja kasvivärjättiin.

Muinaisuskoa

Tuijotan hampaita vitriinissä. Muinaisten suomalaisten uskonnossa karhulla oli keskeinen asema. Useita eläimen hampaista tai kynsiluista tehtyjä amulettiriipuksia on löydetty Tursiannotkosta.

Viikinkiajan Suomessa oli tietäjiä sekä annettiin uhrilahjoja miellyttämään ukkosenjumalan ja vainajahenkien kaltaisia olentoja. Yhtenäistä ylhäältä johdettua uskontoa ei ollut, vaan oli monia uskomuksia ja rituaaleja, jotka olivat osa jokapäiväistä elämää.

Polttohautaus oli suosittu viikinkiajalla. Tursiannotkon asukkaiden hautoja ei ole vielä löydetty. Mahdollisia paikkoja niille ovat Vartiovuoren rinteillä kylästä itään olevat maa- ja kiviröykkiöt tai Hiidenmäki.

1200-luvun alkupuolella Länsi-Suomessa Kristinuskon levitessä alettiin siirtyä ruumishautaukseen ja esineiden laittaminen hautaan lakkasi lähes kokonaan.

Kuulen vielä sepän vasaran iskevän metalliin. Mietin kuinka kuuma siinä tuli, hohkaavan raudan ja tulisien hiilien äärellä. Sepän iholla on varmasti musta tuhkaa. Pysähtyessään hengähtämään hän katsoo metsän reunaan ja miettii, karhuko siellä vilahti.

Teksti: Maria Suksi Kuvat: Maria Suksi

Aiheeseen liittyvää

Vastaa