Autotallin näköisen vaalean rakennuksen kylkeen on kiinnitetty iso kyltti: Raholan kioski. Bussini kiitää päivittäin tuon kioskin ohi paljastaen vain sen epäilyttävän ulkokuoren. Mielikuvitukseni lähteekin usein lennolle, ja ystäväni sanoin voin melkein nähdä Walter Whiten astelevan keltainen haalari päällä tuohon rakennukseen. Mitä salaisuuksia oikein pidät sisälläsi?

Breaking bad -mielikuvat kuitenkin haihtuvat ilmaan, kun uskaltaudumme opiskelijaporukalla tuon rakennuksen syövereihin.

Sisältä vyöryy voimakkaana tuoreen persialaisen pizzan tuoksu. Valkosipuli, tomaatti ja mausteet leikittelevät hajuaistillamme, kun tajuamme mihin olemme tulleet. Raholan kioski ei suinkaan ole huumelaboratorio saatikka perinteinen kioski, se on pizzeria. Ruokalistojen lisäksi seiniä koristavat itämaiset taulut, jotka luovat kontrastia muuten niin puisille sisätiloille.

Tiskin takaa meitä tervehtii henkilö, joka kutsuu meidät peremmälle, ja silmänräpäyksessä istummekin jo keittiössä tuon miehen juttusilla. Vaikka kioskin omistaja Abbas Nourzad onkin entuudestaan täysin tuntematon, tuntuu kuin olisimme tunteneet aina. Puhetta riittää niin ruuasta, suvaitsevaisuudesta kuin rauhasta. Hyvin tyypillisessä pizzerian keittiössä roikkuu muutama itämainen koriste, mutta tilan täyttää kuitenkin parhaiten Nourzadin lämmin hymy.

Kioskissa on ollut aiemminkin toimintaa, tosin kannattamatonta. Paikasta tehty YouTube-video kuitenkin räjäytti pankin. Videon seurauksena asiakaskunta laajentui, ja se poiki kioskille myös kaivatun remontin. Kioski oli nimittäin aiemmin vielä rumempi. Tilat ovat kuitenkin edelleen hieman kummalliset pizzeriaksi, ja on sinänsä ihme, miten ulkoa niin kolkon rakennuksen sisältä voi löytyä jotain niin lämmintä ja vastaanottavaista.

Vaalea kioski elää omaa elämäänsä. Virallisista aukioloajoista huolimatta se aukeaa silloin, kun yksin työskentelevä Nourzad ehtii paikalle. Pian kiinnitän huomioni kirjoihin, jotka löytyvät läheiseltä pöydältä. Nourzad kertoo lukevansa niitä aina silloin kun on hiljaista, ja tarjontaa löytyy niin kulttuurista kuin Iranin historiasta. Hiljaisinta on talvisin, mutta kevättä kohden mennessä ihmisiä alkaa virrata taas lisää, ja lukeminen jää vähemmälle.

– Joskus asiakas odottelee jo oven takana ja kyselee, että missä sitä on oltu, Nourzad naurahtaa.

Tällä kertaa ehdimme paikalle vasta avaamisen jälkeen. Hetken jutustelun jälkeen alkaakin jo pizzojen pyörittely. Saamme kokeiltavaksi neljää makua, joista itseäni houkuttelee eniten persialainen. Se sisältää pinaattia, sipulia, paprikaa ja valkosipulia. Ihmiselle, joka tilaa sunnuntaiaamuna aina kinkkupizzan, kuulostaa persialainen sangen eksoottiselta vaihtoehdolta.

Raholan kioskilla kaikki on myös alusta loppuun asti itse tehtyä. Pelkästään kastikkeen valmistamiseen saattaa kulua jopa 4-5 tuntia, sillä vain paras kelpaa. Yhdelle ihmiselle on aika paljon puuhaa lukea Iranin historiasta, tehdä omat kastikkeet ja pyörittää ohella yritystä. Runsas vaivannäkö kuitenkin maistuu ruoassa, ja hotkaisen pizzan yhtä nopeasti kuin sain sen käsiini. Alan suunnitella vakiopizzani vaihtoa kinkusta persialaiseen samalla kun kulautan kolat palan painikkeeksi.

Hassusta ulkomuodosta huolimatta kioskiin saapuu asiakkaita ympäri Tamperetta. Nourzad ihmettelee välillä itsekin, miksi ihmiset tulevat hakemaan ruokaa jopa Kangasalalta tai Ylöjärveltä asti. Vastaus on kuitenkin yksinkertainen: ruoka on niin hyvää. Myös tänään Nourzad on onnistunut rikkomaan suomalaisen talvisen harmauden, eikä keittiössä istuessaan ja pizzaa syödessä meinaa muistaa olevansa keskellä lumista Tamperetta. Täällä välittyy intohimo ja rakkaus ruokaan niin vahvana, ettei paikalta voi poistua ilman hymyä huulilla.

– Hyvä ruoka, hyvä palvelu ja asiakas tulee takaisin, Nourzad painottaa.

Seuraavana aamuna bussini kiitää jälleen tuon pienen rakennuksen ohi. Mietin edellispäivän vierailuamme, ja totean, että paikkaa ei voi ymmärtää siellä käymättä. Arveluttavasta ulkonäöstä huolimatta sieltä löytyy mies, joka rakastaa työtään ja tuota hassua kioskia.

Ruma ankanpoikanen ei siis ole mikään kummajainen.

Teksti: Sini Liikanen ja Sonja Mänty
Kuvat: Anu Holopainen.

Aiheeseen liittyvää

Vastaa