Joukkoliikenteen yövuorot tarjoavat pikkutunneilla liikkuville edullisen ja turvallisen tavan kulkea. Usein yöllinen bussimatka on kuitenkin se osa iltaa, josta mieleen piirtynyt kuva on kaikkein epätarkin ja katoavaisin. Lähdin ottamaan selvää, mitä yöbussissa todella tapahtuu.

Tampereen Raatihuoneen kello lähestyy puolta neljää. Pimeällä Keskustorilla on rauhallista, vain liikennevalojen merkkiäänet ja ajoittainen auton hurina rikkovat hiljaisuuden. Navakka tuuli on kutsunut pudonneet lehdet villin tanssin pyörteisiin. Sinistä hohtavan katoksen alla linja-autopysäkit ammottavat tyhjyyttään.

Keskustori on tyhjä ja hiljainen, kun Raatihuoneen kello lähestyy puolta neljää.

Kello 3.31 Hervantaan kulkevan bussilinjan 3 pysäkille harppoo tumma hahmo, ensimmäinen kyytiä odottava matkustaja. Päätän siirtyä syrjemmältä samaiselle pysäkille ja huomaan asettuvani suomalaiseen tapaan pienen etäisyyden päähän äsken saapuneesta miehestä. Englantia puhuva pariskunta kulkee hilpeästi naureskellen ohitsemme, ja hetken ajan miehen kantaman pitsan rasvainen tuoksu leijailee nenääni.

Ensin saapunut mies selailee puhelintaan ja astelee hieman paikoillaan varmaankin lämpimänä pysyäkseen. Viereisellä pysäkillä odottanut nuori nainen siirtyy seuraamme odottamaan kädet puuskassa.

“Marika!”, huuto kantautuu korviini raikuvan naurun saattelemana jo ennen kuin voin erottaa, kelle äänet kuuluvat. Pian Hämeensillan suunnalta ilmestyy nuori pariskunta kuuluvasti hekotellen ja höpötellen, ja melkein heti perässä toinen yhtä äänekäs pari. Koko porukka liittyy seuraamme linjan 3 pysäkille.

Kello on jo yli aikataulun mukaisen lähtöajan, mikä aiheuttaa kaveriporukassa huvituksen sekaista hämmennystä. Varmistusta omiin tietoihin haetaan niin pysäkin tolppaan kiinnitetystä aikataulusta kuin puhelimista selaten. Toinen porukan naisista vakuuttelee tietojensa todenmukaisuutta.

”You had one job!” Syytös aikataulusekaannuksesta heitetään ilmoille naurun kera. Samassa numerolla 3 varustettu linja-auto kuitenkin kaartaa paikalle viisi minuuttia aikataulusta jäljessä ja me matkustajat nousemme kyytiin.

 

Rytinää, kilinää ja hälyä

Linja-auto nytkähtää liikkeelle ja lähtee etenemään rämisten ja täristen rautatieaseman suuntaan. Totean käsin kirjoittamisen sulaksi mahdottomuudeksi jo ennen kuin Hämeensilta on ylitetty. Mukulakiveys pitää huolen siitä, että muistiinpanoistani tulee pelkkää epämääräistä suttua, josta olisi turha yrittää saada selkoa jälkikäteen. Niinpä vaihdan paperin ja kynän suosiolla puhelimen Notepad-sovellukseen.

Aikomus kirjata käsin huomioita matkasta jää epätasaisessa kyydissä surkeaksi yritykseksi.

Kolikot kilisevät, kun seuraavat matkustajat nousevat kyytiin. Moni lienee varannut joukkoliikenteen yötaksan käteisenä, ja matka pääsee jatkumaan nopeasti.

“Tööööt!” Torven käsky kaikuu vaativana yössä, ja pieni joukko illanviettäjiä ehtii juuri ja juuri kipittää korkokengissään linja-auton alta pois.

Rautatienkadun risteyksessä, yökerho Fat Ladya vastapäätä, kyytiä odottaa suurempi ihmisparvi. Yhdestoista matkustaja, kahdestoista, kolmastoista… Sekoan laskuista. Sitä mukaan, kun penkit täyttyvät, täyttyy tila erilaisista äänistä. Keskustorilta nousseen kaveriporukan naurunremakka, käytävän vastapuolelle istuneen miehen luurista hetken kantautuva EDM-musiikki ja puheen hälinä sekoittuvat yhdeksi äänipuuroksi, joka peittää alleen ympäröivän kaupungin äänet. Pystyn kuitenkin erottamaan, että puuroon on lisätty myös englannin kieltä parinkin mitallisen verran. Taakseni asettuneen parin osalta englanti on maustettu aksentilla, jonka arvelen olevan intialaista alkuperää.

 

Bussin penkeillä

Vaikka Hämeenkadun mukulakivet jäävät taa, bussi jatkaa epätasaista kulkuaan reittiämme seurailevan raitiovaunutyömaan ansiosta. Ratikan valmistuttua tämän Keskustori-Hervanta -välinkin pitäisi taittua kymmenen minuuttia nopeammin. Siihen on kuitenkin vielä jokunen vuosi, joten toistaiseksi jatkamme köröttelyä linja-auton keikutuksessa.

– Mä olin silleen, että no kiitti vitusti, selittää kaksi penkkiriviä edessäni istuva nuori nainen seuralaiselleen illan tapahtumia. Tarkempi kertomus sekoittuu kuitenkin muihin ääniin.

Nuori mies valkoisissa kangasmerkkien täplittämissä haalareissa näpyttää puhelintaan, kuten muutkin yksin liikkeellä olevat. Tuleva insinööri tai lääkäri.

 

Kun yö vie voiton

Puolivälissä Sammonkatua muiden joukossa kyytiin kiipeää kaksi nuorta tyttöä humalaisesti huojuen. Lienevätkö vielä täysi-ikäisiäkään? Toinen tytöistä horjahtaa heti maksettuaan käytävää eteenpäin ja tukeutuu sitten pilariin bussin puolivaiheilla.

– Oksensiko se?, kuljettaja ärähtää. Autoon hiljalleen leviävä pistävä haju vastaa tyttöjen  puolesta. Bussiin laskeutuu hiljaisuus, kun kaikki kääntyvät seuraamaan tapahtumia. Vain Keskustorin äänekäs porukka jatkaa hihitystään.

– Te siivootte sen, komentaa kuljettaja ykskantaan.

– Okei, mut millä?

– Vaikka sen paidalla.

Kuski uhkaa soittaa paikalle poliisit, jos tytöt eivät siivoa sotkuaan. Selvempi tyttö nikottelee hieman, mutta hänen oksentanut ystävänsä sammaltaa itsevarmasti puhuvansa poliisien kanssa. Lopulta tytöt ilmeisesti päätyvät valitsemaan siivouspuuhan poliisin sijaan. Kyytiin heitä ei kuitenkaan enää huolita ja he jäävät bussista ennen kuin matka pääsee jatkumaan.

– Oh my god, she is out, intialaisella aksentilla puhuva nainen kommentoi, kun oksentanut tyttö tuupertuu maahan heti ulos astuttuaan. Onneksi tytöllä on ystävä katsomassa perään. Pian vain voimistuva haju paljastaa heidän käyneen autossa.

 

Tie Itä-Hervantaan

Puheensorina palaa ennalleen, kun huonovointinen tyttö ystävättärineen jää taa. Äänien sekamelska, nenään väkisin tunkeutuva lemu, ohi vilahtelevat katuvalot, linja-auton mainosnäytöllä vaihtuvat kuvat ja alati jatkuva tärinä saavat minut tuntemaan, että saan pian yliannostuksen kaikista yhtäaikaisista aistiärsykkeistä. Suuni pidän tiukasti kiinni, jottei vastenmielinen haju pääse muodostamaan myös etovaa makuaistimusta.

Matkustajia jää pois yksitellen ja pienissä ryhmissä. Hervannan puolelle päästyä bussin penkeillä istuu enää kymmenisen matkustajaa, ja vain kaksikko auton takaosassa juttelee keskenään hiljaisesti englanniksi.

Loppumatka taittuu rauhallisesti, eivätkä ratikkatyötkään enää häiritse etenemistä. Ympärillä on yhä pimeämpää ja yö tuntuu syövän katuvalojen pehmeän hohteen.

– Kiitos!, kajahtaa bussissa, kun englantia puhunut pari poistuu takaovesta. Kukaan muu ei tainnut kiittää lähtiessään. Seuraavalla pysäkillä jäävä nuori nainen seuraa kuitenkin esimerkkiä jättäen minut kahden kuskin kanssa.

 

Päätepysäkillä

Päätepysäkille saavuttaessa kuljettaja avaa ovet ja ryhtyy tutkimaan oksennusepisodin aiheuttamaa vahinkoa.

– Siinä meni patterikin, hän kiroaa.

Tässä vaiheessa näen tarpeelliseksi selittää läsnäoloni hänelle. Kysellessäni tapahtuneesta Jari Vuoreksi esittäytyvä kuljettaja kertoo, että tällaisia tapauksia sattuu nykyisin huomattavasti vähemmän kuin 80- ja 90-luvuilla. Kolmekymmentä vuotta linja-autoa ajanut Vuori kertoo, että vielä vuosituhannen alussa oli rauhattomampaa. Silloin ongelmia tuottivat lähinnä 15–17-vuotiaat, jotka olivat jo alkuillasta huonossa kunnossa.

– Sitten kävi näin jo matkalla kaupunkiin, Vuori kertoo oksennukseen viitaten.

Sotkeutunut penkki saa kyytiä, kun Vuori potkaisee sen istuinosan irti ja kääntää sen lattialle ylösalaisin: tähän ei kannata istua. Patteri saa päälleen osuvasti Battery-energiajuomapullossa jäljellä olevan veden, jonka Vuori toivoo ehkäisevän hajun leviämistä. Se taitaa kuitenkin olla jo menetetty peli.

Näkymä yölliselle Tammerkoskelle kertoo matkan tulevan pian päätökseensä.

Paluu Keskustorille

Paluumatka Hervannan perukoilta keskustaan etenee tasaisen rauhallisesti. Matkustajia on koko aikana vain kourallinen. Kaikki ovat liikkeellä yksin, eikä kukaan puhu, saati naura. Vaatetus on rentoa ja parilla miehellä on reppu selässään. Pohdin, mikä on saanut heidät liikkeelle näin aikaisin aamulla. Yleissiistit ulkoasut ja asiallinen käytös viittaavat ennemmin työmatkalaisiin kuin jatkoilta palaajiin.

Menomatkan jälkeen nautin hiljaisuudesta. Vain bussin moottorin ääni, nitinä ja räminä taustoittavat matkaamme. Bussissa yhä leijaileva haju kuitenkin kuvottaa minua sitä enemmän, mitä pidempään sitä joudun sietämään. Olemme jälleen liikkeellä tulevalla ratikkareitillä, eikä epätasaisen kyydin aiheuttama heilutus ainakaan helpota oloani. Huomaan ajattelevani ärtyneenä, että ratikan on parempi aikanaan valmistuessaan olla toimiva ratkaisu.

Viimein rymistelemme mukulakiveystä Keskustorin kupeeseen. Huikkaan Vuorelle kiitoksen ja toivotan rauhallisempaa loppuyötä. Hyppään yhä pimeän peittämään kirpeään syysaamuun ja kirjaimellisesti huokaisen helpotuksesta. Sellainen siis on bussimatka Tampereen yössä.

 

Teksti ja kuvat: Anna Wilkman

Aiheeseen liittyvää

Vastaa