Toukokuinen päivä Maltalla oli lämmin. 45-vuotias Katri Ojanen istui kallioisella rannalla varpaitaan tuijotellen.

— Siinä hetkessä ymmärsin, että elämän voisi elää toisin. Ajattelin, että jotain muuta pitäisi tehdä, hän huokaa.
Haastattelussa Katri on ottanut rennon asennon nykyisen opinahjonsa, Voionmaan opiston, radiotalon tuolilla. Hänen olemuksensa mutkikkaalta näyttävän studiolaitteiston keskellä on päättäväinen ja varma. Matka sinne on ollut pitkä ja polveileva.

— Olen aina ollut kiltti ja utelias ihminen. Täällä ensimmäinen asia, jonka sain oppia, oli että liiallinen kiltteys ei vie eteenpäin, hän naurahtaa.

 

”Liiallinen kiltteys ei vie eteenpäin.”

 

Uraputki vei mennessään

Lukiosta valmistuttuaan Katri seurasi isänsä jalanjälkiä Tampereen teknilliseen oppilaitokseen, nykyiseen ammattikorkeakouluun. Luonnontieteet ja matemaattiset kouluaineet olivat aina lähellä hänen sydäntään, joten laboratoriotekniikka tuntui sopivalta alalta. Vanhempien vahva ohjaus vaikutti myös valintaan.

— Siihen aikaan ajateltiin, että tytön tulee opiskella ammatti, josta saa varmasti töitä. Laboratoriotekniikka ei ehkä ollut perimmäisin intohimoni, mutta päätin, että suoritan tutkinnon siitä huolimatta loppuun.

Valmistuttuaan laboratorioteknikoksi Katri työskenteli muun muassa Valiolla ja Orionilla laboranttina. Työ tyydytti hänen uteliasta puoltaan, mutta aivan omakseen Katri ei sitä tuntenut.

— Laboratoriossa viihdyin kymmenisen vuotta. Suoritin myös markkinointi-instituutissa ostotutkinnon ja toimin viimeiset seitsemän vuotta ostajana.

Uran rakentamisen ohella kahden hengen perhe kasvoi neljällä lapsella ja yhdellä hevosella.

Enemmän elämää

Lähes viisi vuotta sitten Katri sai ajatuksen uuden suunnan etsimisestä. Monet eri koulutusvaihtoehdot tuntuivat mielenkiintoisilta, mutta mikään ei tarjonnut täysin sitä, mitä hän elämälleen haki.

— Työssä mentiin eteenpäin ja ajatus jäi hautumaan. Tammikuussa kuitenkin oivalsin, etten halunnut elää pelkästään uraa varten. Päätin, että en enää suostu väsymään töissä ja jättämään muuta elämää toissijaiseksi. Tilastomasentujaksi en tahtonut päätyä.

Ensikosketuksen uuteen alavalintaansa Katri koki, kun Voionmaan opiston mainos tipahti postiluukusta. Radio- ja tv-toimittajan koulutus vangitsi hänen mielenkiintonsa ja viimeistään opiston videomainos teki häneen lähtemättömän vaikutuksen.

— Video oli niin päätön, että oli melkein pakko hakea kouluun siltä istumalta! Minusta tuntui, että radio- ja tv-toimittajalinjalla voisin päästää itsestäni irti sen osan, joka säädellymmässä työssä on uinunut vuosien ajan. Uskoin myös, että aikaisemmasta kokemuksestani olisi alalla hyötyä: puhe ja uteliaisuus ovat molemmissa tärkeitä työkaluja.

 

”Tilastomasentujaksi en tahtonut päätyä.”

”Silmät auki ja kädet saveen”

Hakemuksen lähettämisen jälkeen tunnelma oli odottava. Jos opiskelupaikka avautuisi, vaatisi se paljon käytännön järjestelyjä; päänvaivaa aiheutti esimerkiksi Katrin miehen työmatkailu.

— Lopulta sainkin kutsun haastatteluun opistolle. Matkalla tenttasin lapsiltani, mitä siellä saatettaisiin kysyä. Kun saavuimme perille, kysyi nuorin lapseni minulta epäuskoisena haluaisinko todella muuttaa tänne ”Hämeen takahaarukkaan”, Katri nauraa.

Tieto kouluun hyväksymisestä tuli saman tien. Ennen uuden, jännittävän elämänvaiheen alkua Katri joutui kuitenkin tekemään vaikean päätöksen.

— Irtisanoutumiseni oli työpaikalleni järkytys. Minusta tuntui, että hartioiltani olisi nostettu tuhannen kilon paino. Yritin vaikuttaa haikealta, vaikka oikeasti olisin halunnut tanssia ilosta, hän hymähtää.

Jo ensimmäisenä opistopäivänä Katri tunsi tulleensa oikeaan paikkaan. Soluasuminenkin tuntui vapauttavalta omakotitalossa vietettyjen vuosien jälkeen.

— Olen kuin pikkutyttö täällä! Odotan jatkuvasti, että mitä tapahtuu seuraavaksi. Mikään ei ole ollut vielä niin rankkaa, ettei siitä olisi selvinnyt. Hankalinta on heittäytymisen taidon ja luovuuden löytäminen, koska niitä on tullut pidäteltyä niin monta vuotta. Tämä on eheytymisen vuosi.

Katri kertoo perheensä pärjäävän hyvin, vaikka äiti asuu muualla. Hän pyrkii kuitenkin käymään kotonaan Kirkkonummella viikonloppuisin.

 

”Hankalinta on heittäytymisen taidon ja luovuuden löytäminen, koska niitä on tullut pidäteltyä niin monta vuotta.”

— Arki rullaa kotopuolessa mallikkaasti, sillä mieheni on iltaisin kotona ja lapsetkin ovat jo tarpeeksi vanhoja pärjätäkseen. Opistolla on niin paljon tekemistä, että valtavaa koti-ikävää ei ole vielä ehtinyt tulla. Perheen kanssa vietetyt hetket tuntuvat arvokkaammilta nyt, kun emme näe toisiamme niin usein.

Tulevilta opistokuukausilta Katri odottaa viimein löytävänsä oman suuntansa ja pääsevänsä oppimaan käytännössä radiotyön saloja. Tulevaisuudesta hän ei kanna huolta, vaan antaa rennolla otteella kohtalon johdattaa.

— Haluan antaa itselleni aikaa tämän vuoden ja katsoa mihin tämä johtaa. Hengitän, ja kun olen hengittänyt tarpeeksi, annan mennä. Tulevaisuus saa olla hieman usvan peitossa, mutta toimettomaksi en aio jäädä. Töiden suhteen olen melko kaikkiruokainen eivätkä jatko-opinnotkaan ole poissuljettu vaihtoehto. Silmät auki ja kädet saveen, Katri tokaisee luottavainen hymy kasvoillaan.

Teksti: Meri Suominen
Kuvat: Sami Helminen

Aiheeseen liittyvää

Vastaa