Ei päivääkään, etteivät silmäni osuneet tuohon taloon, ei hetkeäkään, ettenkö olisi miettinyt mitä se pitää sisällään.

Olin sydäntäni myöden ihastunut taloon, olin täysin varma, että sillä on minulle asiaa. Se suorastaan puhui minulle, mutta mitä? Siitä täytyisi ottaa selvää.

Talo oli seikkaperäisesti houkutellut minut tieltä näyllä, joka oli täynnä loistoa ja arvokkuutta. Vasta pihassa ymmärsin, että sen loistavimmat vuodet olivat autuaasti ohitetut. Talo kutsui minua siis seireenimäisen salaperäisesti luokseen.

Pihassa olin kuitenkin taas täysin lumoutunut. Jokainen kuluma ja maalipinnan rapistuma kuuluivat taloon täydentäen sen tarinaa paljon nähdystä ja koetusta elämästä.

Ensimmäisen kerran saapuessani talon luokse jännitys ja perhoset vatsassani kävivät ylivoimaiseksi ja laittoivat minut peruuttamaan autollani pois, mutta nyt olin varma, varma jostakin.

Talolla on minulle tarina, kerrottavaksi

Piha näytti kauniilta, lempeältä ja turvalliselta. Talon ulkorakennukset oli rakennettu neliömäiseen muotoon, joka loihti tuon turvallisen tunnelman. Sekä ihanat vanhat puut, jotka olivat saaneet elää elämäänsä leveästi talon pihassa. Sain myöhemmin tietooni, että sudet olivat aikoinaan kulkeneet isoissa laumoissa Ylöjärvenkin talojen nurkissa. Ulvoneet selkärankaa riipivästi sekä luoneet pelkoa, sillä sudet olivat vieneet mukanaan jopa lapsia, karjan lisäksi.

Etsiessäni pääovea minua pelottivat mahdolliset vahtikoirat ja tunkeilustani ärtyneet ihmiset, mutta samanaikaisesti olin vakuuttunut ja vaikuttunut näkemästäni.

Tunsin ajan hengen siirtyvän syvemmälle sieluuni, enkä millään olisi halunnut olla pelkkä vierailija. Oveen koputeltuani sain ystävällisen kutsun astua sisään taloon.

– Peremmälle pirttiin vaan, kuului pirteä-äänisen naisen kutsu. Vastaan saapui myös vanhempi herrasmies, joka toivotti minut ystävällisesti istumaan.

Nopeasti selvisikin, että nämä taloa asustavat ihmiset ovat päätyneet tänne 1960-luvulla.

”Pöytää ei talosta viedä”

Ei mennyt kuin hetki, kun olin syvällä talon tarinoissa. Silmäni liikkuivat vimmatusti jokaisessa yksityiskohdassa, joita ei ollut intomielinen sisustaja raivannut pois. Isossa pirtissä oli kaunis sininen lautalattia, joka ei ollut enää ihan suorassa. Käsinkudotut matot loivat juuri taloon sopivaa tunnelmaa.

Seinustalla, kauniin ikkunan alla, josta aukesi ihana syksyinen peltomaisema, oli pitkä pirttipenkki. Tämä olisi takuulla jo kelvannut jollekin, mutta se oli kiinni seinässä ja lattiassa, paikoilleen tehtynä. Pöytä oli jo lähtenyt jonkun matkaan, se iso pirtin pöytä. Vaikka talosta ei saa pöytää viedä, tietää vanha kansa.

– Ja se on niin, kertoo talon nykyinen omistaja.

– Pöytää ei saisi koskaan talosta viedä, hän toistaa.

Istuin siniselle kauniisti kuluneelle pitkälle pirtin penkille. Hengitin talon muistoja ystävällisten nykyisten asukkaiden viedessä minut ajatusmatkalle historiaan. Sain aimo annoksen nimiä, vuosilukuja ja muistoja lähes päivämäärineen.

Talon asukkaat kerta kaikkiaan hämmästyttivät minut terävällä muistillaan.

Ryntäsin niiltä ihanilta istuimilta kirjastoon
ja talon tarina lähti aukeamaan

Talo on Kyöstilän Heikkilä, jota edelliset asukkaat Tyrköt ovat suvussaan pitäneet jo vuodesta 1700.

Selvisi tarinoidessa sekin, että tämä Heikkilän talo muutti paikkaansa Kyöstilän kylässä. Talon perustaminen näille sijoilleen on kirjattu vuoteen 1878.

Heikkilän taloa on myöhemmin laajennettu, liekö syynä se, että taloa on siunattiin monilla lapsikatrailla.

Kirjastossa pitelin kädessäni Ylöjärven historiaa -kirjaa, jonka tekijäksi paljastuikin talossa syntynyt Martti Tyrkkö. Kirjastossa käännellessäni vanhojen sanomien lehtiä hyppäsi silmiini nimi, jo talossakin mainittu Jukka Tyrkkö. Hän oli Ylöjärvi-lehden päätoimittaja. Kun käänsin kirjaa vielä, aukesikin se nyt kohdasta ”Kyöstilän kylän esittelyä”. Törmäsin tietoon, että Mäkelä-niminen talo, lähellä Voionmaan opistoa, on erotettu Heikkilän kantatalosta vuonna 1760. Pian selvisi, että kynätaiteilija Jukka Tyrkkö on naputellut tekstejään Ylöjärvi-lehden päätoimittajana talossa jo vuodesta 1930, sillä lehden toimitus sijaitsi Heikkilässä. Talon veljekset Martti sekä Jukka Tyrkkö ovat molemmat olleet kirjailijoita.

Hyviä enteitä vai hassuja sattumuksia
ja höpsähtänyt toimittajaharjoittelija

ISO ja pokkari pienempiTästä poiki yhteys Maarit Huoviseen, joka on Jukka Tyrkön tytär ja ansioitunut toimittaja sekä kirjailija.

Hänen hämmästyttävä ystävyytensä presidentti Kekkoseen on puhutellut koko Suomea. Huoviselta on ilmestynyt kirja nimeltä Tyttö ja nauhuri. Kirja kertoo toimittajan työstä. Hän on nuorena opiskellut somistajaksi ja mainonnanhoitajaksi, kuten minäkin. Eipä siinä vielä kaikki, hänen äitinsä Marjatta Tulenheimo kirjailija-toimittaja myös, pakinoi aikanaan Aamulehdessä nimellä Pirpa, joka on minun harvinainen ristimänimeni. Lisäksi asun itse Tyrkkölä-nimisessä kylässä Pirkkalassa.

Mikäli näihin ennusmerkkeihin on uskominen, tämä ei todellakaan jää tähän. Talo on kietonut minut hyvällä tavalla pikkusormensa ympärille. Tällä talolla on vielä monta tarinaa kerrottavanaan.

Onneksi Heikkilää asustavat ihanat ihmiset, jotka mahdollistivat tämän tarinan synnyn: talo jolla on vielä paljon kerrottavaa.

Teksti: Pirpa Saariniemi
Kuvat: Ronna Meir, Markus Huttunen

Aiheeseen liittyvää

Vastaa