Olen kuin ihminen ilman selkärankaa tai lintu ilman siipiä. Kyyhötän järven rannassa, metsän rajassa, yksinäisyydessä.

Elämääni kuuluu muiden ilo, mutta se ei kosketa minua. Olen keskeneräinen. Keskeneräisestä ei tule koskaan valmis. Historia takana – tulevaisuus edessä, mutta kuinka saavutan sen?

Kuva: Saara Kujansuu

Eteeni ei ole juuri nähty vaivaa, olen väkijoukolle mysteeri. Minä natisen, narisen ja ehkä huojun. Minä vapisen, hajoan, pian kaadun ja romahdan.

Minulle ei anneta mahdollisuutta, tai ehkä annettaisiin, mutta kovin vähävaraisesti. Jos minusta huolehdittaisiin, saisin olla mukana jokaisessa hauskimmassa hetkessä. Saisin nähdä kirjaimellisesti verta ja hikeä. Olisin eräänlainen kohtaamispaikka, satama. Saan osakseni naurua ja ihmisten välisiä tunteita. Olen läsnä hetkissä joita harvat saavat olla mukana todistamassa. Mikään näistä hetkistä ei kuitenkaan kosketa minua.

Minua on luvattu hoitaa, minulle on luvattu elämä jota saisin jatkaa. Miten minun käy jos muu elämä ympäriltäni katoaa yhtäkkiä? Jäänkö yksin metsän keskelle keskeneräiseksi? Tuleeko minusta koskaan mitään vai jäänkö loppuiäkseni siksi kuuluisaksi mysteeriksi? Mysteeriksi, jonka lähellä käydään puskapissillä.

Millainen on tulevaisuuteni näkymä? Tulenko oikeasti jäämään tälle samalla paikalle ikuisesti vai puretaanko minut? Mitä jos saankin kokonaan uuden elämän, jossa elän onnellisena täynnä virtaa ja valmiina uusiin koitoksiin.

Tulevaisuus näyttää mitä se tuo tullessaan, pessimisti ei pety.

Teksti: Julia Kokkonen
Kuvat: Saara Kujansuu

 

Aiheeseen liittyvää

Vastaa