Makaan vain sängyssä. Katselen kelloa. Kuuntelen, miten se tikittää. Ajattelen, miten se päivä varmaan lähtee käyntiin jossakin vaiheessa. Vaikka se sitten lähtisi ilman minuakin. Ei se haittaisi.

Niin kuvailee Hedda Wikström masennusta, josta hän on kärsinyt viisitoista pitkää vuotta. Aika Voionmaan opistolla on auttanut häntä parempaan päin, vaikkei taakasta koskaan pääsisikään lopullisesti eroon.

Kaikki alkoi kiusaamisesta, jota jatkui tarhasta yläasteelle, Wikström kertoo.

– Minulla on ollut aina jotenkin ulkopuolinen tunne. Tuntunut, etten sopeudu mihinkään. Luultavasti se johtui siitä, että olen ollut aina vähän erilainen verrattuna muihin. Outo. En pitänyt itseään mitenkään parempana, vain… erilaisena. Ajattelin ja katsoin asioita eri tavalla. Vanhatkaan kaverit eivät aina ymmärtäneet täysin.

Hän kertoo halunneensa seurata seitsemännellä luokalla omaa rytmiä, mutta eihän se käynyt. Kiusaamista tuli, koska oli erilainen.

– Sellainen yhteiskunta vähän oli. Yläasteella moni kysyi ”miksi sä ajattelet tolla tavalla?”, ja sitä alkoi ajattelemaan, että ”ehkä ei kannattaisi ajatella sillä tavalla, mikä mussa on vikana?”

”Mikä minussa on vikana” on kysymys, joka vain ruokkii masennusta. Ruokkii ja pahentaa sitä.

Kivi josta ei pääse eroon

– Masennus on se tunne, kun heräät aamulla ja avaat silmäsi, mutta et halua liikkua mihinkään. Katselet vain ympärillesi. Koko keho painaa sata kiloa enemmän. Kaikki asiat tuntuvat niin turhilta. Jopa silmien avaaminen tuntuu turhalta.

Wikström kertoo sairautensa olevan aaltomaista. Pahimmillaan kaikki tuntuu täysin merkityksettömältä. Ahdistus on herkkä aihe, mutta hän kokee siitä puhumisen helpottavaksi ja lohduttavaksi.

– Masennus on kuin raskas kivi, jota kannat koko ajan mukana. Ahdistuneena tai stressaantuneena kivelle painoa tulee enemmän, ja vaikka se joskus tuntuu kevyemmältä, se on kuitenkin aina mukana.

Wikströmin parhaat ystävät ovat päiväkirja ja itse depressio. Päiväkirjaa hän on pitänyt yksitoistavuotiaasta asti, ja se on aina ollut häntä kuuntelemassa, vaikkei kukaan muu olisi ollut.

”Masennus on
kuin raskas kivi,
jota kannat
koko ajan mukana.”

Terapeutti on esittänyt monesti kysymyksen: ”Miksi masennus on ystäväsi?”

– Masennus on osa minua. Se on tehnyt puolestani päätöksiä – hyviä ja huonoja. En tiedä, onko se järkipuoli vai tunnepuoli, mutta se on osa minua.

Ilmapiiri kuin terapiaa

Puoli vuotta työttömänä oltuaan Wikström päätti ottaa elämälleen uuden suunnan. Hän ”jätti järjen hyllylle ja lähti seuraamaan intohimoaan” ja haki Voionmaan opistolle.

Valokuvauslinjalta hän löysi paikan toteuttaa itseään.

Vaikka häntä kaduttaakin, että odotti niin kauan intohimoaan seuraamaan lähtemistä, se on ollut pakollinen reitti kuljettavaksi.

– Jos olisin aloittanut täällä kymmenen vuotta sitten, en olisi varmaan pärjännyt samalla tapaa. Silloin en olisi vaikka osannut ottaa vastaan kritiikkiä yhtä hyvin. Virheistä oppii aina parhaiten, valitettavasti.

Wikström oli käynyt terapiassa kuusitoistavuotiaasta asti, ja sanoo sen pitäneen hänet järjissään pahimpina aikoina. Opiston ilmapiiri osoittautui mitään terapiaa tai masennuslääkettä paremmaksi hoidoksi.

– Opiskelu Voionmaalla on ensimmäinen kerta, kun olen päässyt viettämään aikaa samanhenkisten ihmisten kanssa. Vaikka onkin kulunut vasta kolme viikkoa, tuntuu että olisi tuntenut luokkakaverit aina. Täällä on niin paljon luovia ihmisiä. En tiennyt, että meitä on näin paljon. Kaikki on täällä pienessä paikassa piilossa.

Hän on alkanut ajattelemaan eri tavalla. Kaikkea ei kannata ylianalysoida liikaa. Terapiaakaan hän ei ole tarvinnut vuoteen, vaikka ei olisi aikanaan voinut kuvitellakaan pärjäävänsä ilman sitä.

– Kolmen viime viikon aikana on ollut paljon kevyempi olo, kun on saanut tehdä sitä mistä pitää. Ja etenkin on saanut viettää aikaa ihmisten kanssa. Voionmaalla opiskeleminen on parantanut niin paljon, ettei sitä voi järjellä selittää.

Teksti: Santtu Yli-Tokko
Kuvat: Hedda Wikström, Sara Salo

 

Vastaa